Konkreettiset tapahtumat ovat ikuisuuden pankissa ja ovat muokanneet maailmaa ja elämää siksi mitä se on nyt. Minuakin.
Minua on aina kiehtonut tuo, että voiko muistoja poistaa, kuten tietueita, ilman että ne jäävät kummittelemaan bittiavaruuteen - ollen aktivoitavissa, mene ja tiedä.
Toisaalta, eikö anteeksianto avaakin mieltä näkemään muistoja toisessakin VALOSSA,
jolloin mörrimöykyt voivatkin muuntua vaikkapa "enkeliavaimiksi"?
Miksi sitten joku ei halua pyytää anteeksi....
Ehkä siksi, ettei tiedä haavoittaneensa.
Ehkä siksi, ettei kestäisi omaa syyllisyyden kohtaamistaan ja osuuttaan siitä, miten elämä meni ja on mennyt tähän asti.
Ehkä siksi, ettei tiedä, että anteeksi voi saada ja armoa on olemassa.
Ehkä siksi, että sillä on vain jokin merkitys hänen elämässään, jolle mitään mieltä tai järkeä ei keksi se, jolta pitäisi pyytää anteeksi.
Ehkä siksi, että loukattu ei löytänyt omassa elämässään sitä samaista sisäistä "kipua", jota levittää ympärilleen "hyvyyden viitassa" itselleen....
Uskon myös, että jokainen ihminen on omasta näkökulmastaan yhtä lailla viaton kuin viallinenkin. Kaikki tapahtunut on kumminkin ymmärrettävissä parhainkin päin... sitten joskus, korkeammalla ymmärryksellä.
Tuo mörris on kyllä silti ystäväni ja hyvä sellainen.
Se muistuttaa minulle ihmisen haavoittuvaisuudesta. Se on opettanut avoimuutta.
Se on kertonut minulle, miten kipeää ja syvää ja pelottavaa, jollekulle voi olla kohdata syyllisyytensä ja virheensä, niin pelottavaa, että sen edessä on valmis luopumaan jostain kauniista ja hyvin hyvin merkityksellisestä, joka voisi avautua anteeksi pyytämisen myötä.
Niinpä!
Pakko huudahtaa myös "Kääk!", sillä miten moni onkaan omin teoin päättänyt päivänsä, vaikka vaihtoehtoinen anteeksipyyntö taholta kuin taholta olisi kirkastanut "rankan päivän".
Sen pitää todella syvä pelko. Haluanko siis satuttaa tällaista pelkäävää, vaatia siltä jotain lisää.... onko siinä mieltä lopun viimeksi...
Onko minulla oikeus repiä toisen syvääkin syvemmät haavat auki tai vaatia niitä revittäviksi auki, siksi, että minulta pyydettäisi anteeksi. Enhän minä lopultakaan voi tietää, mitä sieltä haavasta tulisi esiiin hänelle....
Se juuri on myös syynä siihen, että lapsetkin suojelevat hyväksikäyttäjiä,
kun nämä sattumoisin ovatkin heidän läheisiään.
On näet "helpompaa" lähteä kantamaan koko muistojen taakkaa "syyllistymänään"
tai sulkea koko kaltoin kohdelluksi tulemisen tilanne tietoisuudestaan kuin seinille hypäten.
Ja oikeastaan..... vanhemmat, ne sitkeimmätkin anteeksi pyytämättömimmät, pyytävät ihan hiljaa anteeksi... sydämessään.... uskon siihen vahvasti, vaikka itse ajoittain äidyn mörrittämään, että niin ei olisi.
Oi, noin sen täytyy olla!
Itseasiassa se ei sido minua itseä mihinkään, jos minulta ei pyydetä anteeksi.
Ehkä se jättää jonkin ihmissuhteen vähemmän rikkaammaksi henkisesti ja sisällöltään, mutta ehkä sillä on siten jokin tarkoitus... joka on laajempi kuin vain minun elämäni ja hänen elämänsä....
Niin... :
Ei ole mitään valmista ainutta oikeaa mallia millainen on hyvä elämä.
Anteeksianto on valtaisa armon kokemus ja tarpeellinen, mutta johonkin tarvitaan myös, sitä ettei aina ole anteeksi kaikkea annettu ja pyydetty.
Anteeksiannosta jos teemme taas yhden uskonnon mitä kohti menemme hikihatussa ja perustamme yhteisöjä ja firmoja sen edistämiselle... lienemme menettävän jälleen kerran jotain arvokasta elämässä... jotain aitoa, joka tapahtuu, kun sen annetaan tapahtua...
En haluaisi pakottaa ketään pyytämään itseltäni anteeksi.
Silti haluaisin ilmaista teon/asian loukanneen minua
tai jääneen vaivaamaan mieltäni.
Haluaisin keskustella asiat AUKI,
niin että jokainen asianosainen voittaa
eikä yhdenkään tarvitse tyytyä häviäjän osaan
tässä energioiden tasapainottamisen prosessuurissa,
jota elämä aina on.
