Rakkaus on tärkeintä, niin sinä opetit ja sen tiedän varmaakin varmemmin, mutta miksi silti niin usein satuttaa itsensä? Silloinkin kun levittää ja jakaa sitä ihmissuhteista riippumatonta ja pyyteetöntä TODELLISTA rakkautta? Pitääkö senkin välillä satuttaa? Oliko se sinullakin niin, siksikö välillä vetäydyit hetkeksi syrjään kaikesta, siksikö oli joskus kyyneleet silmilläsi, sinun kertomatta tarkempaa syytä niihin? Sitäkö se oli sinun todellinen kärsimyksesi, ristinkuolemasikin?
Kaiken rakastamisen tarkoituksena on kokea vastarakkautta.
En havaitse pyyteetöntä rakkautta, jolla ei olisi tietoisuutta
olemisestaan:
1. Rakkaus Rakkaudesta
2. Rakastettava
3. Rakas
4. Rakkaudellinen
5. Rakastava
6. Rakastettu
7. Rakkaus Rakkauteen- Rakkaus syntyy
toisenkin olemisesta; olemisesta
toinen toiselleen.
Kun parantaa toisten sydämiä, onko oman aina jollain tavalla siinä sivussa säryttävä? Se parantuu ja eheytyy ennätysajassa, eikä sen särkyminen oikeastaan ole edes todellista kun elää valossa ja rakkaudessa. Tämänkin tiedän, olen sen kokenut mutta... Äläkä nyt sano minulle, että ensin on todella rakastettava itseään sillä näinhän minä teen, olen jo oppinut sen kantapään kautta! Itsensä rakastamisen kautta se pyyteetön rakkauskin lopulta lähtee. Siltikään ei voi välttää sydämeen sattumista. Miksi? Onko se välttämätön osa maailmaa tämä ”epätäydellisyys”, kaikkien ristiriitojen ja surujen yms. kokeminen? Onko se välttämätön osa tätä välillä niin kummallista maailmaa? Onko se välttämätöntä missä sielun kehitysvaiheessa tahansa on ja huolimatta siitä ja aina niin kauan kun täällä elelee?
Askel eteenpäin itsensä rakastamisessa itselleen
on itsensä rakastaminen toisessa, so. itsensä tunnistaminen kaipaamassa ja ottamassa vastaan rakkautta itseltään tuossa toisessa olevaisessa.
Josta eteenpäin tuo toinen astuu minun jalanjälkiini
ollen samaa minussa kuin itseni rakastaminen hänessä.
Jeesus miksi minä ”näen” ja koen sinut nykyisin kaikkialla ja kaikissa, niin ”hyvässä” kuin ”pahassakin”? Samalla kaipaan ja toivon niin kovasti että olisit oikeasti fyysisestikin täällä. Nyt suorastaan tuottaa tuskaa olla erossa sinusta, ja erossa koko ”kodista”. Äläkä sano taas, että todellista eroa ei ole koska tiedän sen... Sinä olet minussa ja minä olen sinussa... Koenkin näin. Kaikki on yhtä. Sinä kuitenkin tiedät myös mitä tunnen ja tarkoitan tuolla erolla, sen tuntemisella, koska olethan aikoinaan itsekin täällä fyysisessä maailmassa elellyt...
Kuka olisi tunnistanut Jeesuksen eläneen toisiakin elämiä,
ellei hän olisi tullut ja sanonut olevansa yksi ja sama?
Ei, sen sijaan hän tuli ja sanoi: "En ole kuullutkaan Jeesuksesta."
Ja tämän hän sanoi vain sen takia,
että Jeesus eli omassa ajassaan, kuten mekin,
ilman että esiintyisimme "noina edellisinämme" tulevissakin elämissämme.
Elämäniloni, valoni ja rakkauteni maailmaa ja kaikkea kohtaan on edelleen tallessa ja todella suuri, mutta miksi silti tämä kaipuuni kotiin vahvistuu? Mitä se tarkoittaa? Vastaustasi pyytäen ja odotellen...[/color]
Se on kuin metsässä näkemäni pienen punarinnan pieni pallonmuotoinen pesä,
jossa oli viisi suloisen pientä munaa odottamassa pääsyään kotiin
jälkeen kuoriutumisen.
