seuraava »

[Atomi]

Nimenomaan ei tarvitse olla tilanteen uhri vaan aina voi valita toisin. Esittämäsi kysymykset sisältävät jo vastauksen. Kun me lopullisesti opimme hyväksymään sen, että olemme ihmisiä ja sellaisina inhimillisiä, niin kykenemme myös kunnioittamaan toinen toistamme. Käytännön esimerkkinä tulee mieleen pitkäaikainen ystäväni, joka vuosien mittaan osoittautui epäluotettavaksi. Vaikka hän teki minulle ikäviä huijauksia, niin en häntä vihaa tai odota häneltä mitään anteeksipyyntöä. Hänen epäluotettavuutensa on hänen pulmansa ja kun minä sen ominaisuuden nyt hänessä tiedän, niin osaan varoa. Kyllä se etäännyttää siinä mielessä, etten kerro hänelle juurikaan omista asioistani. Arvostan häntä sellaisena kuin hän on, mutta minun ei tarvitse enää tulla huijatuksi.   

Elämä opettaa itsetuntemusta ja ihmistuntemusta ja mielestäni henkistä kehitystä on oppia surffailemaan tässä sopassa. Minä olen hyvin maanläheinen ihminen luonnostani ja siksi varmaan olen usein sitä mieltä, että osa nk. henkisistä ihmisistä liitelee jossain satumaailmassa näkemättä tätä todellista maailmaa oikeasti. Se ei ole mielestäni elämän tarkoitus vaan nimenomaan pitäisikin myös tuntea tämä maailma ja kohdata ihmisiä ja myöskin surua tai vihaa yms. Silloin voi oppia tuntemaan itsensä. Muutoin jää ikuisesti ihailemaan haavekuvajaista, jollaiseksi me kaikki haluamme tulla. Katso mitä tahansa läheltä ja kaukaa, niin tiedät, että vain läheltä katsottuna näet myös ystyiskohdat. Siksi peiliinkin pitää katsoa joskus niin läheltä, että nppejä polttaa.   

[Ikitosi]

Toisen posken kääntäminen voisi tarkoittaa myös toisen mahdollisuuden antamista.
Mutta jos turpaan tulee silloinkin, niin sitten kääntyykin jo kyllä koko selkä,
ja sitä pidän henkisenä kehityksenä.
Anteeksi voi antaa kerran, mutta toisen kerran jälkeen
on ihan jo oman itsen kunnioittamisen nimissä unohdettava koko tyyppi;
laittaa raja siihen, missä sitä tarvitaan.
Se on rakkautta ja hyväksymistä itseään ja omaa hyvinvointiaan kohtaan, ja vain sitä kautta voi rakastaa toistakin.
Ego on annettu, jotta oppisimme olemaan erillisiä yksilöitä, löydämme kaiken täydellisen tarkoituksenmukaisuuden itsestämme ja itsemme kautta.
Se on ainoa tie löytää itsemme Ykseyteen.
 

[Mio]

Nämä on elävässä elämässä koettava miten henkisinhimilliset ja eläinvaistolliset geneettiset perimät saadaan sovinnolliseen kanssakäymiseen keskenään kun vastaantulee provokatiivisia ja uhkaavia tilanteita.. Lähetkö mukaan rinkiin (ei auta asiaa..), puolustaudutko sillä tajuisuudella minkä omaat vai otatko ottavan osan riippuu myöskin ihan tilannekohtaisuudesta missä mielenvalossa polkujasi tallaat..

Vai muututko välinpitämättömäksi, jossa asiat eivät vaan yksinkertaisesti vois vähempää kiinnostaa tunnistettaessa ihmistyyppien erilaiset ominaislaadut ja maailmankuvamallit miten he mahdollisesti käyttäytyvät ja osaavat antaa asioille arvomerkityksen sinun luomuksiasi kohtaan? Kun maailmojen vuorovaikutusresonoinnistahan tässäkin on kyse..

Syötkö myrkynkeittäjän puuroa hymyssäsuin, alistutko koiraksi vai heitätkö vellit naamalle?

Tietysti kuranheittojen, takapakkien ja turpaantulemisien kautta oppii erottelemaan suotuisaa ihmiskäytöstä kun itsessään painii sekä jälkikäteen tilanteita käsittelee, että mikä tuntuu sydämessä rehdille ja sellaiselle olemiselle mitä elämisessä haluaa tavata..

Mitä se henkinen kehityskin sitten muuten on?
Jollain lailla tulee mieleen sopeutuminen ideoihin ja vaikutelmiin mitkä edesauttavat 'yhteistä hyvää', joiden pohjalta sitten voimme rakentaa tätä maailmaa..

[Mio]

Ego on annettu, jotta oppisimme olemaan erillisiä yksilöitä, löydämme kaiken täydellisen tarkoituksenmukaisuuden itsestämme ja itsemme kautta.
Se on ainoa tie löytää itsemme Ykseyteen.
 

Kuiskutti kangastus elokuvissa..

[^^Queen Nefertiti^^]

Mihin rakkaus katoaa? Sehän on meissä itsessämme. Ei sitä kukaan anna. En rakasta enää ex:ääni sillä tavalla kuin ennen "muka" rakastin. Nyt rakastan enemmän.

Hm, kiintoisaa. Olen syytänyt häneen ja erääseen toiseen NIIN paljon henkistä ja ennen fyysistä rakkautta, että valitettavasti on sanottava, he eivät ansaitse sitä enää.

Opin heiltä ihan järkeviäkin asioita; keskity töihin, älä ole liian romanttinen, älä koeta  henkistää ihmisiä. Plingg..

On se sydän valtaisa, mutta osaa se myös kohdistaa ja miettiä minne energiaa. Toki rakastan itseäni, siksihän olen kriittinen ja viihdyn yksin, vaikka äskenkin olin paikassa jossa noin 2000 muutakin.. astraali, suojaudu pois, mutta OTA tilanteet huumorilla. Ihmisiähän ne vain..

koen että häneltäkin virtaa enemmän rakkautta suuntaani.

He kaikki sulkivat sydämensä suuntaani kun uusi tuli kehiin, kaikki.. ei heitä edes ole minulle enää (todellisina).

Mutta jos haluamme jonkun katoavan, haluamme saada piiloon jonkun piirteen itsestämme. Ja se joku tulee eteemme aina uudestaan...

Roolien kannalta, voihan olla että olin niin monta elämää johtaja, hallitusmies, soturi, kapteeni jne että tää tän hetken rooli on siihen nähden uutta, ja hauskaa. Olipa muuten Leonardo di Caprion näköinen mies liikkeellä.. katsoin perään ja hän myös.

[Ikitosi]

Kuiskutti kangastus elokuvissa..

Ei ole enää poskia käännettäväksi.

SA

[Minerwa]

Voisimmeko ajatella, että tällaiset tilanteet haastavat meidät seisomaan omilla jaloillamme ja nostamaan itsemme siihen mittaan, jollaisia todella olemme? Voisiko olla, että nämä haastavat -todella haastavat tilanteet, pakottavat meitä valitsemaan puolemme; olenko minä tärkeä?

Voisiko oppi olla myös luopuminen? Tämä tai nämä ihmiset eivät enää kuulu elämääni ja luovun heistä oman terveyteni takia? Voimme aina valita mutta onko anteeksi antaminen sittenkään aina se parhain tapa toimia? Ehkäpä läksynä toiselle on, ettei kaikkea voi saada anteeksi... kaikkea rikkoutunutta ei voi korjata?

Sinäpä sen sanoit    Joskus pystymme antamaan anteeksi vasta luovuttuamme.

[Mio]

Ei ole enää poskia käännettäväksi.

Tämä on eräällätavalla ideaalitilanne itsetuntemuksen syövereihin ja maailmassa olemisen havaitsemiseen.. Avoimuus kaikelle..

[Mio]

Se vois olla sitä että sä katot ittees silmästä silmään ja siten näet totuuden pilkahdustuikkeita..

[Ikitosi]

Poskea kääntämällähän sitä just kääntää katseen pois - ja miksi?
Ehkä sen toisen silmistä ei näkynytkään hyväksyntää tai rakkautta

Kannatan katsomista suoraan - lämpimästi hymyileviin silmiin
Niistä on hyvä katsella totuutta itsensäkin täydellisyydestä -
eikä tule tarvetta kääntää poskea, kääntyä pois.

Miksi katsoisimme mitään muuta!?

[Mio]

Miksi katsoisimme mitään muuta!?

Taustalla voi olla vaikka mitä silminnäkemätöntä, mutta aavistettavissa olevaa..

[Ikitosi]

Taustalla voi olla vaikka mitä silminnäkemätöntä, mutta aavistettavissa olevaa..

Tai sitten pelkkää toiveunta ja kuvitelmaa -
tarvetta tulla kohdatuksi, hyväksytyksi -
ja pettymystä, kun joutuu kääntymään kokonaan pois,
molemmat posket jo käännettyään.

Ei siellä ollut rakkautta,
pelkkää pyydettä vaan.
Ja semmoinen ei siitä parane,
vaikka kestäis sen kaikki poskilleläimimiset.

Surullista, mutta totta.

[Mio]

Verhojen takana on aina naurava lapsi auringon.. 

Me vaan usein näemme sen mitä haluamme tai mitä tarvitsemme kokea heijastaaksemme maailmojenkuvia väleillämme..

Vaikkakin: olemmehan Todellisuudessa kaikki toistemme välittömässä läheisyydessä..
Kuvaputkistot vaan vilisevät viuh!

[Ikitosi]

No, joka tapauksessa voimme itse valita, millaista maailmaa, ja kenenkä silmistä itseämme katselemme.

[Mio]

Joo. Valinta on aina meidän mihin suuntaan lähteä näkymään.