Kunhan vain halusin tuoda julki,että elämä muuttaa ihmistä eri suuntiin ja yhtä ainoaa oikeaa ei ole.
Aivan.
Toivottavasti nyt ei mene ihan OT, mutta lähdin tuon pohjalta pohtimaan miten itselläni nuo näkökannat ovat muovautuneet elämän varrella. Näin pääpiirteittäin.
Olen alkujaan maalaislapsi, tosin vanhempani eivät itse toisaalta olleet, joten heillä itsellä ei ollut sitä "maalaispohjaa", kun maalaisiksi ryhdyimme. Eli ei sitä mutkatonta suhtaumista eläimiin ja luontoon, mitä koen olevan ihmisillä, jotka jo vähintään toisessa polvessa elävät siinä. Meillä oli koira, oli kissa(minun), oli kaneja ja kalkkunoita. Kalkkunat ja sitten tietämättäni myös kanit, olivat meillä "ruuaksi" hankittu. Minulle nuo pupuset oli kyllä vain lemmikin ominaisuudessa.
Isäni kun ei ollut jo lapsesta moiseen kasvanut, ei kyennyt näitä "teurastus"hommia tekemään ja kummisetäni hoiti aina sen puolen. Vaikken olisi saanut katsella tapahtumia, kuitenkin lapsen uteliasuudella niitä kurkin. Näin miten kaneja hirtettiin (huh, mikä tapa, tosin en tiedä oliko sitä edeltänyt jo jonkinmoinen teloitus, ehkä en nähnyt alusta asti) sekä kalkkunoilla katkaistiin kaula kirveellä kannolla.
Oman näkemykseni mukaan, sain siis hyvin ristiritaista informaatiota kaiken luonnollisuudesta. Kanin lihaa syötettiin salaa.... ei siis kerrottu mitä se on yms. Minulle siis syötettiin "syyllisyydellä voideltua"lihaa.
Jokin siis tässä koko kuviossa mätti ja kaksi (vähintään) erilaista eettistä näkökulmaa nivoutui lapselle käsittämättömäksi ja ristiriitaiseksi tunnekokemukseksi.
Tunsin kauhuakin tavallaan... ja surua.... sehän on luonnollista. On sitten eri asia pitääkö toimia tuon kauhun ja surun pohjalta vai ainostaan kokea se ja sitä kautta oppia ymmärtämään luonnon luonnollista kiertokulkua monessa kerroksessa.
Myöhemmin muutimme kerrostaloon ja itsekin sellaisessa ympäristössä elin vuosia.
Tutustuin ns.'lemmikki-kulttuuriin' ihan eri tavalla. Tämä meidän häkki-, akvaario. sisäkissa-kulttuuriimme. Olin sen puolesta puhuja.
Minulla oli jossain vaiheessa rotukissoja, joita hoisin kaiken sen alueen taiteen ja sääntöjen mukaan, mutta tunsin sisälläni, että joku tässä mättää....
Sitten muutin taas maalle. (avioliiton myötä) ja siellä kohtasin ympäristön ja ihmisiä, jossa mutkaton luonnollisuus oli ollut arkipäivää jo monta sukupolvea.
Kuten tuossa aiemmin kirjoitinkin, koin että se aluksi jollain lailla kylmi minua.
Mieheni esim oli(on) hyvin lämmin sydäminen ihminen ja silti hän kykeni tarvittaessa tarttumaan aseeseen ja lopettamaan eläimen elämän. Milloin missäkin asiassa.
Jotenkin koin, että siinä on jotain hyvin luonnollista ja että minun tuntemukseni ovat sitä, että olen vieraantunut luonnosta luonnollisella tavalla ja että lapsena saamaani tunne-informaatio on ollut ristiriitaista kyseisellä alueella. (+yhteiskunnan syöttämät)
Ja harppaus vuosissa eteenpäin;
Nyt olen luopunut lemmikkieläimistäni siksi:
että minusta eläimen ainoa tehtävä ei ole tuottaa hyvää oloa ja lohtua ihmiselle lemmikin muodossa, vaan sillä on oikeus myös luonnolliseen elämään luonnossa.
Pohdin myös sitä, että haluanko muuntaa jotain luonnollista luonnon kiertokulussa vain siksi, etten itse kykene kohtaamaan kuolemaa, surun tunteita, menetystä? (fyysistä kiertokulkua)
Olenko heijastanut omat henkiset ihanteeni "ohi Luojan" ja Luonnon?
Se että me "syömme" toisiamme, saattaakin olla "Luojan" luoma järjestelmä, jotta elämä jatkuu ja kiertää tasapuolisesti, eikä synny tuhoavia ja arvottomia mutaatioita, jotta välttyisimme julmalta jalostumisen tuomilta lieveilmiöiltä jne...
Yritänkö manipuloida ja projisoida sisäisiä henkisiä tavoitteitani luontoon kehittelemällä ihanteita, jotka kertoisivat muille "pyyhyydestäni"? Pelkäänkö siis tehdä sisäistä työtä myös emotionaalisella tasolla ilman sen mukaan poukkoilemista....
Yleisestiottaen käsittäisin niin, että tämänkaltaiset asiat vaikuttavat pohjalla myös "kyykyymme" ja tapaamme toimia myös tilanteissa, joissa vaikka kohtaamme kituvan luonnon eläimen?
