Jokaisella on tarkoin määritelty tehtävänsä tässä elämässä ja sen suorittaminen ei koskaan tunnu raskaalta tai millään tavalla turhauttavalta oli se sitten mitä tahansa katujen lakaisemisesta vapaaehtoiseen avustustyöhön kolmansissa maissa. – Seppo Tanhua
Ai ei koskaan turhauttavalta?
Mistähän tässä nyt puhutaan? Sehän on täysin epäinhimillistä liidellä taas jossain pilvissä eikä tuntea mitään negatiivista...
kun nekin nyt vain kuuluvat ihmiselämään...
Tyytymättömyys johtaa muutokseen, muutos on liikettä ja liike elämää!
No pitäisin kuitenkin mielessä sen, että tunteilla on aina syynsä, eikä se syy ole ulkopuolella, vaan siinä miten itse suhtaudun ulkoisiin tosiseikkoihin - muodostanko niistä vaikutelmia vai katsonko faktaa suoraan. Inhimillistä siis, aivan. Tai ehkä olisi parempi sanoa: itsekästä.
Rakkaus, ilo ja myötätunto eivät näytä kuuluvan inhimillisten tunteiden piiriin, toisin sanoen kyseiset tilat eivät nojaudu menneisyyteen ja siellä tapahtuneiden tilanteiden väärinkäsittämiseen ja ihmisen sisälle muodostuneisiin ristiriitoihin (niihin "sisäisiin lapsiin", joista helposti pitää itsepäisesti kiinni - itsenään). Rakkaudessa virtaa sellainen älykkyys, joka näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, joka vapauttaa menneisyydestä ja pitää tämän hetken puhtaana ("itsestä").
Näin siis ihanteellisesti...
Minä käsittäisin asian niin, että ihmisen elämässä tulisi olla jokin
voimakeskus, jonne palataan lataamaan akkuja, tai joka pitää ne akut latingissa kenties jopa kaiken aikaa kun on oppinut elämään siitä käsin kaikessa elämässään. Pitäisi löytää oma voimakeskuksensa, joko sellaisena ulkoisen aktiviteetin avulla, joka ei aiheuta väsymystä tai turhautumista, tai suoraan sisältään meditaation kautta, niin että tuo voimakeskus "ulottaa säteensä" kaikkiin elämän tilanteisiin ja pitää väsymyksen ja turhautumat automaattisesti loitolla, koska niihin ei ole mitään aihetta, kun on selkeä itsessään, ts. luopunut itsestään, antanut periksi, ja siksi näkee asiat selvästi. Muistuu mieleen Risto Ahti, joka sanoo jotakuinkin niin, että ihmisellä ei ole mitään syytä väsyä. Se tarkoittaa nähdäkseni juuri sitä, että kun on löytänyt aidon olemuksensa eli olemisen ja oppinut elämään siitä käsin hetkestä hetkeen - ei sitä vastaan - niin
sitä jaksaa. Tai sitten, jos vain tekee jotain, mistä nauttii - mikä on läheistä itselle - niin ei väsy, vaan energia pysyy yllä (kuten eläimillä!)