Minullekin syksy on piristävää aikaa; uuden alkamista, muutoksen tuulia ja luonnon väriloistoa. Tykkään kävellä syksyisessä metsässä ja kirpeät pakkasaamut herättelevät ihanasti...
Mutta sitten se helmikuu! Kahlaan läpi marraskuun pimeyden ja keskitalven pakkasten melko sujuvasti, mutta jossain vaiheessa talvi alkaa tuntua
liian pitkältä ja kevät
liian kaukaiselta. Silloin iskee masennus.
"Eikö kevät jo ala...? Eilen paistoi aurinko ja lumi alkoi sulaa - miksi tänään vihmoo räntää ja taivas on synkkä... jotenkin niin toivoton."
Kevään tullen herään taas henkiin, mutta tuo lopputalvi, vesimiehen
omin aika, vie voimia joka vuosi.
Jokaisella taitaa olla oma rytminsä. Yritetään elää sen mukaan