seuraava »

[Yussra]

Samoin hyvää -parempaa!- vuotta  2006 kaikille!  Vuosi sitten kirjoitin tuossa, että en kyllä ymmärrä tahallaan loukkamista. (Tai en kyllä tiedä miten sanani pistin, hullusti kai, ja jotakuta loukkasin?!  )

Mutta-mutta. Edelleen pysyn kannassani, että totuus on kovin subjektiivinen. En itse ryhtyisi ketään "kouluttamaan" omalla totuudellani. Kuitenkin tahattomastikin tulee loukattua ihmisiä ihan tarpeeksi!

Tai itseasiassa perun puheeni hetimiten. Tänä iltana-aamuna taidan vähän kouluttaa miestä, kun se kehtaa kotiin raahautua joskus 

[Kotkansilmä]

                Elämän ilon kohdalla herää kysymys?
                Onko lääkitys kohdallaan, kun on NIIN
                värikästä --- tuo elämä?

                VALOA JA ILOA     Pietro

[hopeatähti]

Opettamisestako tässäkin on siis kyse, jos toinen esim. tahallaan loukkaa omaa kuvaansa? Eli kuka on silloin kummankin opettaja? Sekö joka itseään loukkaa vaiko sen kuvansa heijastama egomme, joka toteuttaa vain omaa haluamme tulla loukatuksi, jotta näemme sen tunteen aidon tarkoituksen omille teoillemme?  :
Sillä kukaanhan ei koskaan voi loukata Jumaluuttamme. 

Toki, mutta mikä saa jonkun asettumaan opettajan rooliin, vaikka molemmat toimivat
sekä opettajana että opetettavana?

On tärkeää kyetä olemaan avoin ja elämään oman elämänsä rehellisesti ja omia tunteita kunnioittaen, rohkeutta sanoa ja myöskin rohkeutta nähdä oma osuus jokaisessa tilanteessa.

Loukata tai tulla loukatuksi ei ole mikään mörkö, mutta kun tuo kaksinapaisuus on läsnä, niin tuolloin on aina ihmisen omasta tulkinnasta kiinni, missä asemassa hän kokee olevansa (vaikka hän on molemmassa läsnä) ja vaikka moni näkeekin mitä energeettisellä tasolla tapahtuu, on kokemus aina silti henk.kohtainen ja perustuu omiin tulkintoihin, sen perusteella mielestäni ja jos kykenee, tuolloin tietää, että molemmat toimivat opettajana ja oppilaana, eikä ole tarve, taaskaan ottaa esille omassa itsessään tuon opettajan roolin.

Oma viisas Itsemme ei tietenkään koe koskaan tulevansa loukatuksi, mutta voiko sen perusteella leikkiä tahalteen ihmisten tunteilla, koska olen edelleen sitä mieltä, että tilannetaju on aina hyvä säilyttää, kuten kunnioitus toista ihmistä kohtaan.

Totta on, että joskus kovakin loukkaus toimii sydämmen avaajan, mutta niin kauan kun itse yritän toimia parhaalla tavalla ja silti kunnioittaa omaa elämääni ja kasvuani, se ei tarkoita että en kyseenalaista omia motiiveja loukata toista ja ottaa vastuun niistä asioista jota olen muille sanonut/sanon, ymmärtäen että elämässä kaikki ON.

Tilannetaju on myöskin sellainen, että joskus voi olla parempi olla sanomatta yhtään mitään, koska sanomiset siinä vaiheessa on ihan turhaa ja tuolloin ei mielestäni rajoita omaa itseään olla sanomatta, vaan kunnioittaa tilanteen, tietäen että kohtaamme itsessämme olevaa "likapyykkiä" niin kauan kun oma kasvumme sitä edellyttää, eli on vielä tarvetta työskennellä sisäisesti.

[hopeatähti]

Pienen tytön äiti koki lapsensa käyttäytyneen tuhmasti.

Äiti kysyi lapseltaan: "Mitäs nyt, kun loukkasit äitiä?"

Tyttö vastasi epäröimättä: "Äiti, annan sinulle anteeksi."

** tottakai, ei ole mitään anteeksi annettavaa, koskaan, koska ymmärrämme, että tämä elämä on oppimista, joskaan ei näe, että tämän voi käyttää "tekosyynä" käyttäytyä, sanoa ja toimia epäkunnioittavasti mielivaltaisesti ketään kohtaan ja olla joskus pyytämättä anteeksi.

Jos ei ole koskaan anteeksi annettavaa, niin tuolloin minä olen asettanut itseni tämän yläpuolelle, enkä nähnyt että se on joskus tarpeen, tilanteen mukaan.

Mielestäni voin reilusti sanoa, että olen pahoillani jos koet että loukkasin, ja sen jälkeen kertoa loukatulle miksi toimin niinkuin toimin, avoimuus siis.
Voin toimia samalla omaa kasvuani tukemana, että opettelen pyytämään anteeksi jos läksynäni on ylpeys ja haluttomuus pyytää anteeksi, koska ei halua itsepäisyydestä myöntää itselleen että toimin epäkunnioittavasti = ylitin rajan.
Samalla voi hän, joka on aina pyytämässä anteeksi, opetella että AINA ei tarvitse olla pyytelemässä anteeksi kaikissa asioissa jos toinen loukkaantuu.

Tilanteita on monia ja jokaiselle jotain opittavaa.

Niinpä onkin, ettei loukkaamista voi käyttää todellisena opetusmenetelmänä, sillä loukata voi vain muistuttaakseen: kukaan on tekemättä minulle mitään vaan minun kauttani.

** tottakai mutta onhan se niin, että kertomatta tämän toiselle osapuolelle (jos hänellä ei ole sama uskomus) ja samalla tuot oman uskomuksesi esille, tämä saattaa avata toisenlaisen ymmärryksen molempien välissä, tai sitten ei.

Sama pätee loukkaantumisen valitsemiseen: miksi lahjan saaminen ei-toivotuissa käärepapereissa tekisi siitä vähäisemmän lahjan; miksi torjuisin sen, mikä on auttanut minua todentamaan omat tuntemukseni omikseni?

** tässä tarvitaan kuitenkin sellaisen tietoisuuden, että ymmärtää että myöskin
ns "ei toivotut" lahjat on aina lahja. On kuitenkin myöskin muistettavaa, että kaikilla ei ole sellaista ns "uskoa" omassa sydämmessään, vaan kokee tilanteen "vääränä".
Jos itselläni on tämä ns usko, tiedän että kaikki mitä itselleni tapahtuu, tapahtuu aina syystä jonka itse olen kutsunut omaa kasvuani varten ja samalla voin toimia esimerkkinä muille, kun työstän asiaa.
Myötätunto ja tilannetaju on aina hyviä lähtökohtia kun näkee että toisella on vielä tuon sisäistämiseen kesken.

Rankaiseminen, jotta toinen oppisi, ja kostaminen, jotta toinen ottaisi vaarin - kuinka jumalatonta sellainen onkaan sille, jolle jokainen ja kenen hyvänsä reagointi on omaa peilaustaan. Kun ketään toista soimattavaa ja kuritettavaa ei enää ole.

** mikä on "jumalatonta", onko sellaista olemassa?

Tässäkin oli kyse omasta motiivista jos haluaa toista rangaista/kurittaa (tee näin ja olet kiltti tai teet näin niin olet tuhma), mutta mikä on ero sille joka tämän ei ymmärrä, että elämä on opettajana?
Puhutaanko nyt myös fyysisestä rangaistuksesta?

[hopeatähti]

Opettamisestako tässäkin on siis kyse, jos toinen esim. tahallaan loukkaa omaa kuvaansa? Eli kuka on silloin kummankin opettaja? Sekö joka itseään loukkaa vaiko sen kuvansa heijastama egomme, joka toteuttaa vain omaa haluamme tulla loukatuksi, jotta näemme sen tunteen aidon tarkoituksen omille teoillemme?  :
Sillä kukaanhan ei koskaan voi loukata Jumaluuttamme. 

Toki, mutta mikä saa jonkun asettumaan opettajan rooliin, vaikka molemmat toimivat
sekä opettajana että opetettavana?

On tärkeää kyetä olemaan avoin ja elämään oman elämänsä rehellisesti ja omia tunteita kunnioittaen, rohkeutta sanoa ja myöskin rohkeutta nähdä oma osuus jokaisessa tilanteessa.

Tuo miten sen itse jo näen, perustuu siihen, että ITSE opetamme itsejämme eikä koskaan muita voidakaan "opettaa", koska tämä maailmamme perustuu sen peilimme tuoman kuvan näkemiseen eikä siitä voi nähdä mitään muuta kuin oman kuvansa. 
Eli tämän kun tajuaa niin tietää, miten se kasvumme täällä päällä maan tapahtuu. 

Joten silmät auki vaan ja siitähän se homma lähtee luistamaan. Lopuillaanhan se jo kasvumme täällä päällä maan jo kuitenkin on! 

Tottakai, mutta sanoppa se toiselle "itsellesi" joka ei ole tämän sisäistänyt (kokenut) ja kokee
että "puhutaan ja vastataan vain itsellemme toisten minän kautta" ja kaikki olemme YHTÄ.

Tämän sisäistämisen jälkeen kaikki voi näennäisesti muuttua meidän sisäisessä maailmassa ja voi saada aikaiseksi "rauhan" omassa itsessämme, mutta sen jälkeen palataan "pelikentälle" ja jatketaan elämäämme niillä eväillä jolla kulloisena hetkenä on käytettävissä.

Fyysisellä tasolla ollaan vieläkin erikseen, omina yksilöllisinä itseinä vaikkakin korkeammassa tilassa yhtä.

Jos nyt opeteltaisiin edes sisäistämään senkin, että olemme kaikki jumalan lapsia (sisar ja veli ajattelu), sen jälkeen kun sen osaamme ilmentää ja olla sovussa edes hitusen verran, voimme jatkaa matkaa kohti YHTÄ ajattelua ja sen ilmentämistä.[/color]

[CorvusLeonis]

Ööh, joo. Okei. : Ihan miten vain.

[Mirjam]

Oikein Iloista alkanutta Uutta-Vuotta 2006 Kaikille!  

Lueskelin tässä hiukan tätä ketjua ja itselle heräsi joitain ajatuksia.
Jossain kerrottiin siitä, että miten joskus tuntuu, että tarvitsisi 'vääntää rautalangasta' jotain jollekulle, että tulisi ymmärretyksi....jne..
Huomasinpa vain siitä, että enpä ole itse moiseen törmännyt ja huomasin samalla, että en olekkaan sillä mielellä kirjoittelemassa, että joku ymmärtäisi minua tai tarkoitustani, vaan enemmänkin kiinnitän siihen huomiota, ymmärränkö minä itse, mitä toinen tahtoo kertoa sanoillaan....ja jos en ymmärrä, niin miksi en ymmärrä ja jos sittenkään en ymmärrä, kysyn lisää, jos haluan ymmärtää...  

Muutenkin koen ja näen niin, että se, miten itse kokemuksena ja mielensä kautta on jonkun vääntänyt käsitteelliseen muotoon, ei ole se pointti, että se juuri jossain tietyssä muodossa toisille välittyisi, tai että välittyisi laisinkaan.
Pidän sellaista ajatusta tai toivetta manipulatiivisena käytöksenä ja hyvin itsekeskeisestä ajattelusta lähtöisin olevana tarpeena, tulla itse hyväksytyksi toisten hyväksynnän kautta omien käsittellisyksien läpiviemisen tahtona.

Ja nuo 'mielipahan' tahattomat taikka tahalliset aiheutukset....
Niitäkin on todella myös tiedostamattomasti ja tiedostetusti aiheuttettuja...
Myös joskus voi 'vetää itseään nenästä' uskottelemalla itselle, että tämä on tarpeen sanoa, että toinen ymmärtää...se on sitä hyvää 'loukkaamista', joka saattaa 'kasvattaa' toista....
Hmm...   Itse olen sitä mieltä, jos kertoo kokemuksistaan taikka mielipiteistään ja sen takana on jonkinlainen tarkoituksen hakuisuus muuttaa, opettaa tms. muita, kyse on aina manipulatiivisesta käytöksestä.
Tuollaiset asiat välittyy kunnioittaen, ilman mitään tuloshakuisuutta. Kukaan ei voi tietää mikä toiselle on parhaaksi ja itse pidän tärkeänä sitä, että antaa toisille mahdollisuuden valita, mikä on itselle parhaaksi ja oikein. Minusta se on kunnioitusta toisten elämää kohtaan ja ylipäätään kunnoitusta kaikkea kohtaan.
Ja kun ei anna manipulatiivisen mielensä tehdä päätöksiä siitä milloin minkäkin varjolla, mikä on muiden parhaaksi ja on vain sitä mitä on, voi välittää paljon arvokasta tai olla välittämättä. Sillähän ei silloin ole merkitystä, koska ymmärtää, ettei se ole koskaan elämän itseistarkoitus, ohjata muiden valintoja.
 

Jostain syystä muokkauksen kautta ei korjaa sanaa kunnoitusta sanaksi kunnioitusta, mutta niin siinä tulisi lukea... 

[Mirjam]

(Lainaus käyttäjältä Keho)

Hauskaa näitä kuitenkin on lukea, miten kukin puhelee vain sille omalle pelolleen tulla manipuloiduksi toisten avulla eli egommeko pelkää tehdä Jumaluutensa tahdon? Sillä jos puhelee vain Rauhasta tai Rakkaudesta sellaisilla teoillaan, että syventää omaakin osaamistaan niin silloin ei kukaan ketään manipuloi vaan tekee kasvulleen teot.

Minä en pelkää tulevani manipuloiduksi itseni ulkopuolelta mitenkään...olen pahoillani   Kukaan ei meistä erotu tästä kokonaisuudesta niin, että hänen käsiteelliset tarinansa vapauttaisi omasta vastuustaan.

Joten se on kaksi erilaista näkemystä samasta asioiden tuomasta teoista, mutta vain toinen tuo sille kasvulle teot Jumaluudelle, kun taas toinen tekee ensin peloilleen teot, voidakseen sen jälkeen tehdä aidon harpaauksen omaan tietoiseen mieleensä.

Nämä asiat eivät jakaudu niin, että yksi yksilö ilmentäisi vain toista puolta ja toinen toista, vaan jokainen molempaa ja kaikkia puolia ja kukin oman ymmärryksensä mukaan aistii ja näkee itsensä ulkopuolella ja muissakin yksilöissä nämä kerroksellisuudet. Jos taas näkee ne niin, että toinen yksilö tekee 'jumaluuden kasvun tekoja' ja toinen 'peloilleen', on se silkkaa itsen peilausta itsen ulkopuolelle...kaksijakoisuuden projisoimista itsen ulkopuolelle. Ehyt ihminen näkee itsensä ulkopuolellakin eheyttä.

Näin se sujui itsellänikin alussa, kun täytyi niitä pelkoja ensin putsata ja vasta sen jälkeenhän se aito onkaan mahdollista. Joten hyvähän se onkin sanoa ääneen ensin, miten oikeasti ajattelee omista teoistansa ja vasta sen jälkeen voidaan autta omillekin itseilleen teot.  

Missä alussa? Monet ovat aitoja alusta loppuun. Ja sanovat aina sen mitä oikeasti ajattelee, eikä sitä, mitä toivoisi olevan.
 

[hopeatähti]

Hauskaa näitä kuitenkin on lukea, miten kukin puhelee vain sille omalle pelolleen tulla manipuloiduksi toisten avulla eli egommeko pelkää tehdä Jumaluutensa tahdon? Sillä jos puhelee vain Rauhasta tai Rakkaudesta sellaisilla teoillaan, että syventää omaakin osaamistaan niin silloin ei kukaan ketään manipuloi vaan tekee kasvulleen teot.
Joten se on kaksi erilaista näkemystä samasta asioiden tuomasta teoista, mutta vain toinen tuo sille kasvulle teot Jumaluudelle, kun taas toinen tekee ensin peloilleen teot, voidakseen sen jälkeen tehdä aidon harpaauksen omaan tietoiseen mieleensä.

Näin se sujui itsellänikin alussa, kun täytyi niitä pelkoja ensin putsata ja vasta sen jälkeenhän se aito onkaan mahdollista. Joten hyvähän se onkin sanoa ääneen ensin, miten oikeasti ajattelee omista teoistansa ja vasta sen jälkeen voidaan autta omillekin itseilleen teot. 

No miten luojamme ja ego vastaa kun kysyt heiltä "manipuloinko toisia" tai "manipuloidaanko minua"?

Ego pelkää tehdä jumaluutemme tahdon mukaisesti?

Eli nyt on osat siirtynyt siihen, että ego on se joka pelkää, vaikkakin egomme on se joka haluaa manipuloida (negatiivinen vaiko positiivinen tapahtuma?), vai haluaako jumaluutemme manipuloida, vai näkeekö jumaluutemme manipuloinnin kaikkien parhaaksi tapahtumaksi?

Muuttuuko manipulointi matkan aikana "sallittavaan omaan totuuden jakamiseen" keinolla millä hyvänsä?

[Usvametsä]

Mitäpä näihin kommenteihin enää lisäisi. Kysymykseen ei voi vastata kyllä tai ei, tähän lopputulokseen tulin minä, eilisen pähkäilyni päätteeksi.

 

HYVÄÄ ALKANUTTA VUOTTA KAIKILLE JA TASAPUOLISESTI !

[olive]

:)Vielä on pakko ottaa kantaa tähän keskusteluun. Valitettavasti tämän päivän yhteiskunnassa on paljon virheellistä peilaamista ja jopa jakomielitautisiakain piirteitä, joiden korjaaminen on aloitettava heti, jotta pääsemme oikealle rauhan ja rakkauden tielle ja voimme rakentaa niin keskustelun, kuin teotkin oikeille raiteille.  Ajat sitten on kadotettu terveisiin elämäntapoihin perustuva oikea arvomaailma ja toisen kunnioitus, vain se joka uskaltaa pelata on "oikea ihminen", tätä en rauhan ja rakkauden nimissä hyväksy ja paljon on nuorisokin ruvennut perusarvojen perään kysymään, koska on paljon niitä, jotka eivät ole esim. oikeaa äidinrakkautta tunteneet. Siis palauttakaa oikea rakkaus sydämiimme ja jakakaa sitä kaikille niile, jotka sitä tarvitsevat niin sanoissa kuin myös teoissakin.

[metsätonttu]

Uskallankohan sanoa mitä ajattelen? Päätin uskaltaa.

Ensinnäkin kuinka voimme tietää sen OIKEAN rakkauden? Joku toinen nimittää omanlaistansa rakkautta oikeaksi, toisen parhaaksi katsomansa vääräksi, kolmas ei hyväksy heidän kummankaan. Kun palaan vanhaan 'hyvään' aikaan, muistan että korean pinnan alla oli paljon teennäistä tekopeliä. Ihmettelen, miten olin niin onnekas, että minulla oli isä ja äiti, jotka molemmat kasvattivat minulle omaa rehellistä näkemystä ja totuuden etsimistä sanojenkin takaa. He jopa kielsivät minulta seurakuntakerhot ja kaikki poliittiset lasten piirit. Se tuntui keljulta kun muut menivät, mutta nyt vanhempana sen ymmärrän. Siltikään en ole kirkkovastainen tai en edes politiikkavastainen, ymmärrän niiden tärkeän merkityksen, näköpuolia on monia.

Mutta paljon valheellistakin on ollut ns. perusarvojen takana, mitä sitten lienevätkään. Luotan nykynuorisoon, he yrittävät luodata selvemmillä vesillä, etsiä rehellisyyttä ja totuutta ehkä pelottomammin kuin edelliset sukupolvet. On uskallettu kyseenalaistaa monta ns. totuutena ja arvona pidettyä asiaa.

Huh, kun nämä on vaikeita juttuja. Todella.

[Vajra]

Keho.
Mistä Pohjolan Valoja saa?
Lähimmästä vakuutusliikkeestä?

[metsätonttu]

Tai...

Mene ulos lenkille, etsi tähtitaivas, odota tähdenlento ja toivo. Saat varmasti lisävaloa!

[Vajra]

Ehkä pistäisin sen lyhdyn sittenkin
päälle kun valaistus on ollut niin sammuneena
niin enää näe oikein asioita ja siten en oikein
tajua missä meen...