En nyt ehtinyt lukemaan vielä muitten kokemuksia,joten anteeksi jos tuntuu että lainailen muilta.
Olen saanut onnen syntyä rakastavaan kotiin,jossa sisaruksia.
Molemmat isovanhemmat asuivat samassa pihapiirissä,joten aina oli joku rakastava läheinen lähellä.
Elin pienessä kylässä ja varhaislapsuuden sain kulkea vain rajatulla alueella.
Luonto oli lähellä ja mikään ei horjuttanut pienen tytön mieltä.
Sitten tuli kouluaika.
Alaluokilla,ensimmäisellä ja toisella,minulla oli lempeä naisopettaja,mutta sain kyllä jo tuta mitä kolmannella tuleman pitää.
Kuiskasin vastauksen ystävälleni ja siitä seurasi rangaistus mennä seuraavana aamuna klo:8 yläkoulun puolella suorittamaan sitä.Tässä opiskelivat luokat 4-6.
Minut pistettiin puoleksi tunniksi seisomaan taulun eteen ja opettaja,iso vihainen mies,piirsi rastin,jota minun piti tuijottaa tuon ajan.
Samalla hän kysyi minulta jontain laskutehtävää,josta muistan vain sen,että vastaus olisi ollut 33,mutta peloltani ei järki kulkenut.Isommat nauroivat ja minulta melkein tuli housuun.
Silloin oli ns.oppikoulu ja kansalaiskoulu.Valitsin tuon oppikoulun vain,koska tiesin että pääsen pois tuon mielivaltaisen opettajan alaisuudesta nopeammin.Neljänneltä luokalta siirryttiin oppikouluun joka silloin oli maksullinen lukukausimaksuineen,matkoineen ja ruokineen.
Meillä oli kotona tiukkaa ja olin ainut lapsi,joka tuohon kouluun pyrki.
Siellä oli tietysti kovin erilaista.Opettajat vaihtuivat tunneittain ja oli vain ns.luokanvalvoja.Pinnistelin siellä vain vanhempieni vuoksi,koska tiesin,että minuun meni iso osa tienisteistä.Ei siitä minulle koskaan sanottu,mutta vanhemmat olivat rakkaita ja yritin.Samalla seurasin eri opettajia.
Kolmannella luokalla sitten loppui se "ihmisiksi oleminen."
Mukavien opettajien tunneilla tein tehtäväni,hitlermäisten en.Lensin hyvin usein rehtorin puhutteluun ja vaikka pelkäsinkin,en sitä näyttänyt.
Löin itse tahallisesti itseeni kurittoman lapsen leiman,hieman kovankin,jota en kuitenkaan ole koskaan ollut.
Päätin vain,etten alistu enää mielivaltaisuuksiin opettajien taholta.Muutama muukin kulki kanssani samaa tietä ja ryhmänä meidät kai tuli jotenkin leimatuksi.Emme siitä suuremmin välittäneet.Tärkeintä oli se,ettei enää pelännyt opettajia.
Koulusuoritukseni tietysti kärsi moisesta ja jäinkin luokalleni.Seuraavan vuoden uuteen luokkaan mahtui taas näitä kurittomia kakaroita ja nopeasti olin yksi heistä.
En muutenkaan ole koskaan ollut niinkään lukija,kuin kokija tyyppiä.
Kaikki uusi kiehtoi valtavasti.Rauhanmerkkejä piirtelin sinne ja tänne ja valoin tinasta itselleni suuren kaulakorun.Housut kukkia täynnään ja lahkeet kuin purjeet.
Lopetinkin koulun tavallaan kesken.Jäin taas viidennellä luokalleni,koska olin enemmän poissa kuin koulussa.Hengailimme vain rauhan aatteet silmissä kiiluen siellä sun täällä.
Musiikki soi myös lujaa ja upouutta nauhuria piti kantaa pitkin kylän raittia täysillä huudattaen.
Se pieni taulun edessä seisova tyttö oli sinne jonnekin syvälle piilotettu.
Sitten rakkausaallon myötä syntyi poika.Pressan luvalla avioon ja taas tuli leima.
Minä olin kyllä itse onnellinen ja kotona minua rakastettiin kuten ennenkin.Toki tänä aikana sain nuhteita ja aresteja.Eivät vanhempani välinpitämättömiä olleet.
Nyt jälkikäteen katsoen,tuo aika pohjusti minua nykyiseen.Olen jo 15vuotta sillä samalla päättäväisyydellä mennyt jos kenenkin juttusille leimattujen nuorten kanssa.Olen ollut puolestapuhujana ja pystynyt vaikuttamaankin.Saanut asuntoja niille,jotka ovat tuomittu edeltäkäsin sellaiseksi,ettei heille voi kaupungilta asuntoa antaa.
Pojallani on suuri osuus tietysti tässä.Hän on ollut se minun opettajani.Ei saa antaa periksi.Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.
Kyllähän soitin kotiin poliseeja ja ambulanssia vuoron perään.Ikkunat helisivät ja sain pienistä varoistani hankkia uusia.Mutta siinä samalla jokin ajoi minua menemään yhä syvemmälle näitten maailmaan.Keskustelulla pääsin niihin pieniin tyttöihin ja poikiin taulujen edessä tutustumaan.Siksi tuossa hautojen häpäisyssäkin kirjoitin,että haluaisin keskustella asianomaisten kanssa.
Tuosta poliisi ja ambulanssi ruletistakin tuli tietysti leimoja,koska minun oli mentävä ulos ja suoritettava työni ja kauppareissut sun muut asiat.
Nuorisoa lappasi meillä Walkersin aikoihin ja olin jonkinlainen hyysääjä.
Jos leimoja tulikin,niin en ottanut niitä vastaan.Satuttivat kyllä,sillä kukaan ei koskaan vaivautunut kysymään mitä me teemme,mistä me keskustelemme.
Olin vielä kaiken lisäksi yksinhuoltaja,joka taas yhden leiman paikka.
Mutta nuorisotyöntekijät,diakoni,Walkersin vapaaehtoiset ja sosiaalitoimen lastenhuolto tiesivät mitä teen ja miksi teen.
Se riitti minulle.
En kiellä etten joskus olisi hävennyt,kun poikani makasi keskellä päivää portailla sammuneena kun tulin kotiin.Tai kun laahasin häntä jostain puistosta.
Mutta eniten häpesin itseäni kerran,kun menin poliklinikalle erään langanlaihan narkomaanitytön kanssa ja tyttö käyttäytyi hieman räjähtelevästi.Ihmiset katsoivat ja henkilökunta töllötti minua kuin jotain limaista möykkyä.
Häpesin sitä,että en ylpeästi tehnyt tehtävääni ja ajanut kyllin pontevasti tytölle kuuluvaa hoitoa.
Se opetti.Sen jälkeen ajoin ja tein myös valituksia heidän kohtelustaan.
En huoli enää leimoja,enkä tiedä olenko niitä koskaan niin herkästi huolinutkaan.
Haavoittunut olen usein ihmisten puheista,mutta olen oppinut sulkemaan korvani.
Jos minulle jatkuvasti jostain jankutetaan saatan hermostua itseeni.Miksen jo avaa suutani ja hyökkää takaisin.
Se ei vain enää kuulu minuun niin vahvasti.En haluaisi enää loukata noita ihmettelijöitäkään,mutta joskus menee kyllä käämit.
Olen päätynyt siihen,että ei tarvitse ottaa leimoja vastaan.En ota.Tämä on minun elämäni,jota minulla kuitenkin on oikeus puolustaa.En tee kenellekään pahaa ja jos joku läheisistäni tekee,ei siitä minua voi syyttää.
Jos ihmiset eivät tätä ymmärrä,on se heidän murheensa,ei minun.
