Olen
Välillä aina kuvittelen tai kuvittelin, etteivät muut sitä huomaa, kun osaan olla niin kuin muut, jos vain haluan. Sitä halua vain nykyään on vähemmän ja vähemmän. Se taas johtunee siitä, ettei näistä asioista viitsi kauheaa meteliä pitää, kun on kirkon piirissä töissä ja vielä uutta viemässä sinne
Mut muistan, kun opiskeluaikana menin shamaanikurssilta yksiin läksiäisiin ja joku erehtyi kysymään, että mistä myöhässä tulen... no
vastasi suoraan, että shamaanikurssiltahan minä...
Sitä seurasi pikkuinen hiljaisuus ja juttu jatkettiin muista asioista
Onneksi mulla on jo vuosia ollut useampia ystäviä, joiden kanssa voi keskustella kaikista mieltä kiehtovista asioista ja omista kokemuksista ilman outoja katseita ja kiusallisia hiljaisuuksia. Parasta on, että oma sisko on yksi heistä. Vanhemmat on nykyään jo hyväksyneet astroilut (shamaanikurssin aikoihin äiti oli hyvin huolissaan, että kuulun johonkin lahkoon
) ja kertovat niistä jo hienoinen ylpeys äänessään.
Oikeastaan olen testaillut uusia ja vanhojakin tuttuja kertomalla avoimesti jostain kokemastani tai astrosta ja katsonut mitä reaktioita saan aikaan. Jos ne on positiivisia, niin puhun enemmänkin ja jos taas toinen sivuuttaa tai kauhistuu niistä, niin annan olla. Silloin kyllä jää muutkin puheet vähemmälle. Ei sitä enää jaksa ihan kaikkea pinnallista höpöttää ja touhuta.
Usein on ulkopuolinen olo porukassa, mutta uskokaa tai älkää, on niitä töissäkin, jotka tietävät ainakin jotain näistä hörhöpuolistani