seuraava »

[ilona1]

Hei kaikki näkijät ja muut astroilijat!

Halusin aloittaa keskustelun suhteistamme vanhempiimme, niin hyvistä kuin huonoistakin, niiden voimaa-antavasta vaikutuksesta kuin masentavastakin sellaisesta. Asiaan liittyen, minkäköhän ihmeen vuoksi isäni suhtautuu minun päätöksiini, minkä tahansa asian suhteen, vihamielisesti ja arvostetellen.. Juttuja isistä ja äideistä:)

[Päivi]

ompa aihe 

suhde äitiini on aivan paska  traumatisoitunut pikkuihminen kun on joutunut hakemaan turvaa aikuiselta joka näitä traumaattisia kokemuksia aiheuttaa;johtaa dissosiaatiohäiriöön sekä vääristyneeseen kiintymyssuhteeseen.Allekirjoitan. Lisäksi äidilleni tärkeämpi on pedofiili joka käytti tytärtäni hyväkseen; otti takas tapahtuneen jälkeen jonka jälkeen mää sitten katkaisin suhteeni vallan. Terpaiassa kaikkee tätä shittiä nyt sitten työstän, helppoo ei oo ollu,äiti kuitenkin oli hyvä kaverini, rankaa menettää äiti, kaveri ja mummu samalla kertaa, mutta ihan kaikkee ei ihmisen tarvi sietää.

suhde isään... jaa-a..isäni ei koskaan hyväksynyt että en ollutkaan poika, saattaa soittaa ja haukkua maksulliseks naiseks ja lyö luuria korvaan tai sanoo ettei halua nähdä mua mutta jälkikasvuni kylläkin

että tämmöstä täällä

[*Kide*]

minkäköhän ihmeen vuoksi isäni suhtautuu minun päätöksiini, minkä tahansa asian suhteen, vihamielisesti ja arvostetellen

Kun keksit tuon, kerro minulle myös  Oma isäni tykkäsi myös huonoa, kun ei tullut poikaa ja tyttökin on tämmönen... ei osaa olla tyttö ja nainen niin, kuin hänen mielestään tulisi olla. Ainoa kunnon "vinkki" oli kihlajaisilla, että muista antaa riittävästi Sillon meinas kyl kahveporot mennä väärään kurkkuun ja myöhemmin kyllä asiasta huomautin ihan yhtä sievästi 
Äiti suhde onkin taas ihan oma lukunsa ja sitä olen purkanut myös...
Etäisyyttä kumpaanikin vanhempaan ja sillä voi saavuttaa objektiivisuutta tilanteisiin. Eipä lähde itse samalla syyttely-herjaus-marttyyri linjalle ja jospa sillä säästäis omat pennut samalta ihmettelyltä, että miksi ei kelpaa sellaisena kun on 

[ilona1]

Kiitos vastauksista.. Olen monta kertaa ihmetellyt ja miettinyt, mikä saa vanhemman loukkaamaan omaa lastaan tahallaan.. Voiko vanhempi olla kateellinen omalle lapselleen tämän menestyksestä elämässä? Jos ja kun niitä omia lapsia joskus saan, toivon etten kohtele heitä kuin isäni minua kohtelee, osaamattomana ja tyhmänä naisena...

[Hiisitär]

Minulla on ihan samanlainen isäsuhde. Olen isälle mitätön ja arvoton - kuten kaikki muukin hänen ympärillään. Isän kanssa tulee toimeen kun on samaa mieltä hänen kanssaan kaikesta. En oikeastaan ole koskaan kokenut, että minulla olisi isä, talossa hyörii vain itsekäs vieras mies, joka ei osaa tehdä muuta lapsilleen kuin huutaa heille.

Olen itse ymmärtänyt tämän vaikean isäsuhteen karmallisena juttuna, enemmänklin niin, että mie autan isää toteuttamaan omaa karmaansa, kun olen syntynyt tänne juuri tähän perheeseen (sieluthan valitsevat vanhempansa ennen syntymäänsä Itse). Minäkin opin tästä varmasti jotain, jos en muuta niin sielun tyyneyttä ja itsenäisyyttä, mutta vanhimpana lapsena olen sitonut isän äitiini ja näin ollen sinetöinyt heidän keskinäisen karmallisen suhteensa.

[Päivi]

kyllä sitä on tullu mietittyä että miksi on valinnut juuri näin...osa sisällä haluaa antaa anteeks ja palata entiseen , toinen osa taas ei. Pitääkö kaikki hyväksyä, pitääkö kaikki antaa anteeks. En osaa vastata.

[Minerwa]

Voiko vanhempi olla kateellinen omalle lapselleen tämän menestyksestä elämässä?

Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin niin kyllä voi    Oma isäsuhteeni ei ole ollut monessakaan asiassa ruusuilla tanssimista, mutta sokerina pohjalla on ollut myös tämä. Toisaalta isä vaati, että piti menestyä ja olla kaikessa paras, ja kun sitten puursin ja saavutin jotakin niin, sekään ei ollut hyvä. Saavutukset muuttuivat samantien arvottomiksi ja niitä piti vähätellä, paitsi tietysti naapurille kerrottaessa 
Uskon, että siinä vaiheessa astui esiin kateus ja pelko siitä, että tuntisin itseni jotenkin paremmaksi kuin hän (?!). Ehkä tuo suoritusten vaatiminenkin oli vain keino vähätellä minua ("kun ei se kuitenkaan pysty"), ja onnistumiseni oli sitten ikävä muistutus siitä, etten ollutkaan täysin toivoton  :

Nykyäänhän olen melko vähän tekemisissä vanhempieni kanssa, eivätkä he enää ole kovin tietoisiakaan tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni    Tarvitsin tilaa hengittää, ja riuhtaisin itseni irti ihan tarkoituksella jo monta vuotta sitten. Tämä sopii meille, sillä riittävän "hajuraon" turvin tulemme toimeen paremmin kuin koskaan aiemmin.

kyllä sitä on tullu mietittyä että miksi on valinnut juuri näin...osa sisällä haluaa antaa anteeks ja palata entiseen , toinen osa taas ei. Pitääkö kaikki hyväksyä, pitääkö kaikki antaa anteeks. En osaa vastata.

Voi ronya... Sinun tarinasi on niin kipua täynnä, että minusta tuntuisi mahdottomalta palata entiseen. Surullista mutta totta. Aikaa myöten opit varmastikin antamaan anteeksi, muttei se sulje pois sitä tosiasiaa, että pahoja asioita on tapahtunut... eikä anteeksi antaminen tarkoita niiden hyväksymistä. Annat anteeksi nimenomaan itsesi ja lapsesi vuoksi - sitten kun sen aika on. Kaikkea ei pidäkään hyväksyä.

Kuuntele sydäntäsi ja ole päätöksissäsi vahva    ... Voimia sinulle ja muillekin näiden asioiden kanssa painiskeleville!

[K-NRJ]

Vanhemmilla voi tosiaan olla omia traumoja, jotka he heittävät lapsilleen, joskus itse sitä tajuamatta. Joskus esim. äidin äiti on vaatinut lapseltaan liikaa, jolloin äiti "kostaa" saamansa kohtalon omalle lapselleen. Siinä saattaa ajatella, että on kokenut vääryyttä, varmaan näin onkin, mutta jos äiti itse on "lakaistu maton alle" lapsuudessaan, niin miten hän onnistuisi omassa äitiydessään?

Me kaikki todella olemme valinneet vanhempamme ennen syntymäämme. Itse sain Skorpioni-pojan ja Leijona-pojan, jotka molemmat testaavat eri puoliani ja molemmilla on oma merkitys omalle kasvulleni. En missään nimessä väitä olevani täydellinen äiti, mutta olen niin hyvä kuin pystyn. 

[täysikuu]

Minä olen myös saanu miettiä syitä-seurauksia ja sitä miltä tuntuu kun isovanhemmat on todellakin onneksi olleet mulle enemmän vanhempia kun ne omat isä ja äiti.
Omat vanhemmat on jääneet kaukaisiksi jo pienestä pitäen,koska olin kuusi vuotiaaksi ukin ja mummin hellässä huostassa.
Tosin kävin nukkumassa yöt siellä oikeassa kodissa, josta en edes mitään muista.
Oltiinko tosiaan haluttu lapsi siihen vai koira, joka olis ollu helpompi.
Tänä päivänäkin tuo suhde on kuin keskustelisimme ventovieraat keskenämme, väkinäistä ja teennäistä.
Ei ole lämpöä eikä hellyyttä. Ei myöskään iloa eikä kannustusta.
On vain tunne siitä, kuinka onnistun aina tekemään kaiken väärin, väärien ihmisten kanssa ja väärissä paikoissa.
Voivottelua ja tyytymättömyyttä.

Niinkun Kaurisenergiaa kirjoitti, mulla kanssa samalla tavalla annettu skorpioni poika ja vaaka tyttö koetinkiviksi. Mutta aivan suunnattoman rakkaiksi OMIKSI lapsiksi, joiden eteen on kyllä valmis telkemään melkein mitä vaan.
Toivoen olevansa hyvä äiti ja tiedän kyllä että olenkin.

[Athene]

Mä olen läheisempi isän kanssa kuin äidin.Näin astrologiaan peilattuna äitini on  kauris  vesimies ja  leijona olisikohan tuolla vaikutusta?Isän merkeistä en tiedä kuin sen,että hän on  skorpioni.

[Päivi]

sama mulla, tytär  osaa koetella, mutta on rakas. Suojeluvaisto ekä vähän liiankin korkea mutta koen silti epäonnistuneeni kun en osannut suojella;tiedän että en olisi voinut muuta tehdä mutta tilannetta ei helpota se että oma äitini ilmottaa että "kun olet niin huono äiti että toit lapses tänne hoitoon, tätä ei olisi tapahtunut jos näin en olisi tehnyt" jne..kännipäissään hakee ilmeisesti sääliä itsemurhatekstareilla joihin en reagoi enää..välillä ihmetteleee mistä mä häntä rankaisen;ei hän ole mielestäään mitään tehnyt..niimpäniin

[Minerwa]

Oikeassa olet Ardith. Synnymme sinne, minne synnymme juuri siksi, että oppisimme niistä kokemuksista, joita elämä eteemme tuo. Kannattaa myös muistaa, että ilman menneisyyttä emme olisi sitä, mitä nyt olemme 

Lapsuus on silti vain ponnahduslauta; sen antamilla eväillä ja oppiläksyillä rakennamme elämästämme itsemme näköistä. Hienointa on se, ettei huonoksi todettuihin asioihin tarvitse jäädä kiinni.
Aina voi kehittyä 

[*Kide*]

Niin vanhoihin asioihin ei kannata jäädä kiinni, mutta voiko niistä täysin irtautua jos ei konkreettisesti irroittaudu? Tunnen tilanteen olevan aina kuin keinulauta ja sen oman pään pitäminen kurissa vaatii paljon työtä... on liian helppo valua takaisin kaavoihin ja antaa em. vanhemman pahoittaa mieltämme ilkeillä sanoilla tai pompottaa  Täys pesäero on minusta ollut ainakin helpompaa hallita  vaikka siinä sit kai menettää jotakin, mutta kaikkea ei voi saada...

Lapsuus on silti vain ponnahduslauta; sen antamilla eväillä ja oppiläksyillä rakennamme elämästämme itsemme näköistä.

Kuinka paljon tämä tyypittää ihmistä? Jokainen rakentaa minä kuvaa vauvasta asti ja jos tämän tahtoo kyseenalaistaa, täytyy hajoittaa koko minä kuvan perusta ja rakentaa se uudelleen 
Eli jos aina kuulet olevasi tyhmä, kuinka paljon se vaatii uudelleen ohjelmointia ja asenne muutosta ettei käyttäydy ja toimi kuin tyhmä? Ja missä määrin se voi onnistua ilman katkeruuden nousua, kun huomaa ettei todellakaan ole sellainen kuin mitä on kuullut koko pienen ikänsä 

[Minerwa]

Eli jos aina kuulet olevasi tyhmä, kuinka paljon se vaatii uudelleen ohjelmointia ja asenne muutosta ettei käyttäydy ja toimi kuin tyhmä? Ja missä määrin se voi onnistua ilman katkeruuden nousua, kun huomaa ettei todellakaan ole sellainen kuin mitä on kuullut koko pienen ikänsä 

Totta, vaatii erittäin paljon työstämistä, itsetutkiskelua ja tunnemyrskyjä. Olen sitä miettinyt, miten paljon helpommalla pääsisi, jos kaikki annettaisiin valmiina tarjottimella, eikä tarvitsisi kantapään kautta opetella... mutta toisaalta... Onhan se asioiden työstäminenkin elämänkokemusta ja kehitystä. Jonkinlaista "pääomaa" siitä takataskuun jää 

Eikä kai niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Omalla kohdallani ainakin on ollut sekä näitä haastavampia juttuja (neliöitä ja oppositioita ) että myös tosi ihania ja kannustavia ihmisiä ja hyviä hetkiä. Välillä eri tahoilta tulleet viestit ovat olleet ristiriitaisia, mutten välttämättä pidä sitäkään pahana asiana. Ilmankos minusta on tullut tällainen "toisaalta taas" -jahkailija, joka näkee aina asioissa monta puolta 

Vaikka menneisyys väkisinkin vaikuttaa tähän päivään ja joskus se kirpaisee, silti kannattaa yrittää. Tiedostamisella ja tietoisella työstämisellä pääsee pitkälle. Ja tähän pätee kai se vanha sanonta: "Hiljaa hyvä tulee." 

Tigrinum, koskettava ja elämänläheinen "kasvutarina" sinullakin