seuraava »

[Sekhmet]

Hei vaan, nyt kävi mielessä kun seuraan aihetta, että onkohan nyt vähän eksytty aiheesta...

"Minun täsmällisten tekojeni ja tunteideni maailma on rajattomasti todellisempi, kuin se haparoiva tylsämielisyys, mitä sinä kutsut elämäksesi"

Keskustellaan siitä, mikä johti ampumiseen, ja miksi, ja nyt ollaan kasvatuksessa.

[Sekhmet]

Juu, huomasin saman. Anteeksi aiheen aloittajalle!

Ikiaika... Ei, en ole älykästä vähemmistöä. Luulenpa vain, että minulla on enemmän asiaan liittyvää lukeneisuutta (lue: koulutusta) kuin sinulla.

En jatka keskustelua aiheesta kanssasi, sillä haluat vain provosoida ja vetää jutut henkilökohtaisuuksiin.

Rakkautta elämääsi,
 

Opettele yksi ensisijainen asia: Luulo ei ole tiedon väärti.
Ennen kuin esittää jotain, pitää myös tietää, eikä luulla.

Minulle kelpaava rakkaus on  jotain aivan muuta, kuin sinun ylimielisyys.

[Bast]

Keskustellaan siitä, mikä johti ampumiseen, ja miksi, ja nyt ollaan kasvatuksessa, sanoi ikiaika.

jahas. Ei nyt aivan  niinkään. kiitos kuitenkin vastaan sanomisesta. Ei vaan, nyt kyllä, ikiaika, ollaan pahasti eksytty aiheesta. Kasvatus EI johtanut kyseiseen tekoon!!! Tarkkaavaisuutta!!!

[Sekhmet]

Keskustellaan siitä, mikä johti ampumiseen, ja miksi, ja nyt ollaan kasvatuksessa, sanoi ikiaika.

jahas. Ei nyt aivan  niinkään. kiitos kuitenkin vastaan sanomisesta. Ei vaan, nyt kyllä, ikiaika, ollaan pahasti eksytty aiheesta. Kasvatus EI johtanut kyseiseen tekoon!!! Tarkkaavaisuutta!!!

Niin tarkkaavaisuutta tarvitaan. Kukaan ei tietääkseni ole edes väittänytkään että kasvatus olisi johtanut tekoon.
Vaan pohditaan onko mahdollisesti ollut kysymys kasvattamattomuudesta (lapsen heitteille jättö)

[venny]

Autoritäärinen kasvatus on p...stä.

Rajaton kasvatus on p...stä.

Ainoa, mitä lapsi tarvitsee, on aikuinen, joka kykenee vastaamaan lapsen tarpeisiin.

Jotta pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin, tulee olla a) edes jonkinlainen alkeellinen käsitys lapsen eri kehityskausien tarpeista b) kykyä empatiaan c) motivaatio.

Tässä kerätään nyt satoa sukupolvien jatkumosta. "Isien synnit seuraavat seitsemänteen polveen" ja miten se nyt menikään...

Lapsi on ollut väline: omien tunteiden purkamiseen, omien toiveiden toteuttamiseen, omien tarpeiden täyttämiseen.

Tai lapsi on ollut jokin pieni sivuseikka elämässä, jossa on ollut niin paljon kaikkea muuta kiinnostavampaa.

Kummassakin tapauksessa LAPSI ON NÄKYMÄTÖN.

Puuttuu aikuinen, joka näkisi lapsen ihan omana erillisenä persoonanaan. Jolla on ihan omat tarpeensa.

Koska te ihmiset nostatte lapsen IHAN OIKEASTI ykköseksi?

Koska te olette valmiita uhraamaan edes murto-osan siitä ajasta, jonka käytätte itsenne kehittämiseen tai viihdyttämiseen siihen, että alkaisitte kehittää kasvatustaitojanne?

Koska kasvatuksesta tulee IHAN OIKEASTI elämän suuria kysymyksiä? Jota pohditaan aktiivisesti? Josta etsitään tietoa aktiivisesti?

JA SITÄ TIETOA ON. PALJON. Ihan omalla äidinkielellä. Erittäin helposti saatavissa. Ei tarvitse mennä kuin lähimpään kirjastoon ja alkaa lukea. Ja pohtia. Ja kyseenalaistaa sitä jatkumoa, jossa meidät on kasvatettu.

Ja JUU; jos se on vielä epäselvää; olen vihainen.

Että ihmisillä on pokkaa esittää suuria totuuksia aiheesta, josta niillä ei ole mitään muuta tietoa kuin se oma kokemusperäinen. Tärkeää ja arvokastahan se on, mutta onnettoman suppeaa. Mistä muusta aiheesta kerrottaisiin asiantuntijana vain oman kokemuksen pohjalta?

Olen minäkin ollut lentokoneen kyydissä, mutta ei se tee minusta lentoliikenteen asiantuntijaa.

Koska tulee se aika, että te olette valmiita näkemään seuraavan sukupolven kasvattamisen NIIN ARVOKKAANA tehtävänä, että sitä on ihan oikeasti opeteltava?

Jukoliste, ihmiset käyttää enemmän aikaa ja energiaa koirankoulutukseen tai pitsinnypläykseen tai uusmediataitojen opetteluun. Ihan mihin vaan.

Koska te olette valmiita katkaisemaan sen sukupolvien ketjun? Koska te olette valmiita sanomaan, että vaikka sain itse lusikalla, voin nyt aikuisena toteuttaa kasvatustehtävää toisin?

Koska te otatte sen pään pois pensaasta? Alatte ottaa vastuuta?

Venny

P.S. Pyydän anteeksi niiltä, jotka jo ovat laittaneet arvonsa uuteen järjestykseen. Tiedän, että teitäkin on. Vastuullisia, henkisesti kehittyneitä aikuisia, jotka ottavat kasvatustehtävänsä vakavasti. Olen nähnyt. Luojalle kiitos teistä.

 

[Rohana]

Venny, ASIAA!!!!!!!

[Hiisitär]

Koska tulee se aika, että te olette valmiita näkemään seuraavan sukupolven kasvattamisen NIIN ARVOKKAANA tehtävänä, että sitä on ihan oikeasti opeteltava?

Upeaa, kerrankin joku on ihan samaa mieltä kanssani aiheesta eikä hyssyttele! Olen monesti todennut, että en itse halua lapsia, koska tiedän, ettei minusta ole vanhemmaksi. Kuitenkin tuolle päätökselleni nauretaan ja tuumaillaan, että "joojoo, noin minäkin sanoin, katsotaanpa vielä muutaman vuoden päästä asiaa uudelleen". Ihan kuin lapsia pitäisi hankkia, koska se nyt vaan sattuu olemaan itsestään selvyys, että niin tulee tehdä.

Mutta kun... toisille vanhemmuus sopii, toisille ei. Minä myönnän ihan ääneen, että se ei sovi minulle ja kunnioitan niitä, joiden elämään vanhemmuus lapsineen kuuluu ^________^

Olen monesti pohtinut miksi tällaisia asioita ei oikeasti opeteta? Ensimmäisen kerran lapsen kehitykseen psyykkisesti perehdyttiin ainakin minun kouluaikana 90-luvulla ja 2000-luvun alussa vasta lukion toisenluokan psykankurssilla - joka oli muuten valinnainen kurssi, ei pakollinen. Ihmisen kehityspsykologian kurssi.

Vanhemmuus on maailman vaativin ja tärkein ammatti, olitpa sitten isä tai äiti, mutta siihen ei vaadita minkäänlaista koulutusta, aiempaa kokemusta eikä edes sovieliaisuutta. Nyt kun perheyhteisöt ovat hajonneet on uupuneiden vanhempien vaikeaa saada apua toisin kuin vielä 50 vuotta sitten, jolloin suku asui lähellä ja perheeseen kuuluivat vielä isovanhemmat, rengit, piiat ja vanhempien sisarukset omine perheineen, joilta kaikilta sai apua ja neuvoja tarvittaessa.

[Sekhmet]

Koska tulee se aika, että te olette valmiita näkemään seuraavan sukupolven kasvattamisen NIIN ARVOKKAANA tehtävänä, että sitä on ihan oikeasti opeteltava?

Upeaa, kerrankin joku on ihan samaa mieltä kanssani aiheesta eikä hyssyttele! Olen monesti todennut, että en itse halua lapsia, koska tiedän, ettei minusta ole vanhemmaksi. Kuitenkin tuolle päätökselleni nauretaan ja tuumaillaan, että "joojoo, noin minäkin sanoin, katsotaanpa vielä muutaman vuoden päästä asiaa uudelleen". Ihan kuin lapsia pitäisi hankkia, koska se nyt vaan sattuu olemaan itsestään selvyys, että niin tulee tehdä.

Mutta kun... toisille vanhemmuus sopii, toisille ei. Minä myönnän ihan ääneen, että se ei sovi minulle ja kunnioitan niitä, joiden elämään vanhemmuus lapsineen kuuluu ^________^

Olen monesti pohtinut miksi tällaisia asioita ei oikeasti opeteta? Ensimmäisen kerran lapsen kehitykseen psyykkisesti perehdyttiin ainakin minun kouluaikana 90-luvulla ja 2000-luvun alussa vasta lukion toisenluokan psykankurssilla - joka oli muuten valinnainen kurssi, ei pakollinen. Ihmisen kehityspsykologian kurssi.

Vanhemmuus on maailman vaativin ja tärkein ammatti, olitpa sitten isä tai äiti, mutta siihen ei vaadita minkäänlaista koulutusta, aiempaa kokemusta eikä edes sovieliaisuutta. Nyt kun perheyhteisöt ovat hajonneet on uupuneiden vanhempien vaikeaa saada apua toisin kuin vielä 50 vuotta sitten, jolloin suku asui lähellä ja perheeseen kuuluivat vielä isovanhemmat, rengit, piiat ja vanhempien sisarukset omine perheineen, joilta kaikilta sai apua ja neuvoja tarvittaessa.

AhtaMaarit.
 Täyttä ja kunnioitettavaa asiaa.

Tänx: Ikis.

[Arkiviisu]

Koska tulee se aika, että te olette valmiita näkemään seuraavan sukupolven kasvattamisen NIIN ARVOKKAANA tehtävänä, että sitä on ihan oikeasti opeteltava?

Upeaa, kerrankin joku on ihan samaa mieltä kanssani aiheesta eikä hyssyttele! Olen monesti todennut, että en itse halua lapsia, koska tiedän, ettei minusta ole vanhemmaksi. Kuitenkin tuolle päätökselleni nauretaan ja tuumaillaan, että "joojoo, noin minäkin sanoin, katsotaanpa vielä muutaman vuoden päästä asiaa uudelleen". Ihan kuin lapsia pitäisi hankkia, koska se nyt vaan sattuu olemaan itsestään selvyys, että niin tulee tehdä.

Mutta kun... toisille vanhemmuus sopii, toisille ei. Minä myönnän ihan ääneen, että se ei sovi minulle ja kunnioitan niitä, joiden elämään vanhemmuus lapsineen kuuluu ^________^

Olen monesti pohtinut miksi tällaisia asioita ei oikeasti opeteta? Ensimmäisen kerran lapsen kehitykseen psyykkisesti perehdyttiin ainakin minun kouluaikana 90-luvulla ja 2000-luvun alussa vasta lukion toisenluokan psykankurssilla - joka oli muuten valinnainen kurssi, ei pakollinen. Ihmisen kehityspsykologian kurssi.

Vanhemmuus on maailman vaativin ja tärkein ammatti, olitpa sitten isä tai äiti, mutta siihen ei vaadita minkäänlaista koulutusta, aiempaa kokemusta eikä edes sovieliaisuutta. Nyt kun perheyhteisöt ovat hajonneet on uupuneiden vanhempien vaikeaa saada apua toisin kuin vielä 50 vuotta sitten, jolloin suku asui lähellä ja perheeseen kuuluivat vielä isovanhemmat, rengit, piiat ja vanhempien sisarukset omine perheineen, joilta kaikilta sai apua ja neuvoja tarvittaessa.

AhtaMaarit.
 Täyttä ja kunnioitettavaa asiaa.

Tänx: Ikis.

Samoin ajattelee myös aaviisuinen JA kiittää ja kumartaa 

[Arkiviisu]

... ja lisää mukaan myös ajatuksen siitä ETTä lapset valitsevat vanhempansa, jo ennen syntymäänsä - sen mukaan mitä ovat itselleen haasteeksi ottaneet, ja millaisin eväin ja millaisen ajan kanssa ovat tänne tulossa .

Ja toisaalta tämäkin  - että toden totta ei vanhemmaksi tuleminen ole mikään itsestäänselvyys ~ nk. tapa ja topttumus jota kaikkien kuuluu noudattaa m. Sillä aivan varmasti on olemassa muitakin tehtäviä kuin vanhemmuus ~yhtä arvokasta kaikkinensa  - eli ettei vanhemmuus ole ihmisen avon mittari - ei totta totisesti - kyllä se on jotain aivan muuta. Sekä vanhemmuus, tai " eivanhemmuus" että arvon mittarit 
taaviisuinen

[Chandra]

Edellisten kanssa aivan samaa mieltä!

Vanhemmuus on tärkein ja vaativin tehtävä,johon pääsemme/joudumme.
Tunnen moniakin,jotka eivät nykypäivänä halua hankkia lapsia.
Ehkä tuohon,ettei sanomaasi oikein oteta todesta AthaMaarit liittyy pientä kateutta tai katkeruuttakin.
Jos itse ei ihan nautikaan täysin rinnoin vanhemmuudestaan.

Lisäksi meillä sitkeästi pidetään kiinni vanhasta ja aikansa eläneistä perusperheistä ja että kaiken kuuluu mennä,seurustelu,kihlaus,avioliitto,lapsi kaavan mukaan.

Yhä enemmän on ihanaa erilaisuutta täälläkin.
Tuo ARKIVIISUN lisäys lapsista jotka valitsevat kokemuksensa.
Totta,nykyisin ilmeisesti jotuvat vielä suurempiin haasteisiin,kun ei tuota heidän viisauttaan vielä ymmärretä.

[Hiisitär]

Ihanaa, Arkiviisu, että kävit muistettelemassa meitä siitä, että lapset valitsevat itse vanhempansa! Unohdin ainakin itse ihan kokonaan kirjoittaa siitä äskeisessä kommentissani

Ehkäpä olet Chandra oikeassa siitä, että kommenttien vähättelyyn saattaa liittyä kateutta. Ehkä se on kuitenkin enemmän sellaista epäuskoa, ettei minunikäinen ihminen voi oikeasti tietää vielä mitä haluaa eikä ymmärrä elämästä mitään, koska on niin nuori. Nooooohhh.... eihän sitä elämänkokemusta tarvitsekaan olla vielä TÄSSÄ elämässä ollakseen tietoinen asioista, kyllä sitä on ehtinyt ties millaista elämää elää ja kokea tätä ennen

[^^Queen Nefertiti^^]

Oikein Atha..

[venny]

Kiitos Aamunkoitto, kiitos Ardith, kiitos Athamaarit. Ja taisi olla joku muukin vielä: kiitos Sinulle. 

Jos alan lyödä nyrkkiä pöytään tämän aiheen parissa enemmänkin, voi teitä hyvinkin syyttää...  Niin saattaa hyvinkin käydä, jos vaan keksin oikean tavan ja paikan karjua vähän lisää.

Ei vaan, kun nyt ihan aikuisten oikeesti: kiitos.

Minusta taitaa olla tulossa fanaatikko. Hhmmm.

Rakkaudellista Valoa Teille kaikillen. Ja siunausta.

Venny

[noniimutku]

Ideologioiden houkutus

Voinemme oikeutetusti sanoa, että ideologiat perustuvat illuusioon siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ideologiat siis tarjoavat erilaisia ihanneihmisen ja ihanneyhteiskunnan malleja valmiina ja ehdottomina arvoina. Tällöin ideologia sivuuttaa tai jopa kieltää sen, miten asiat todellisuudessa ovat. Ideologiaansa vakaasti uskova välttyy kohtaamasta itsetuntoaan ja narsistista tasapainoaan loukkaavan todellisuuden, jonka hyväksymiseksi hän muuten joutuisi tekemään ankaraa psyykkistä työtä. Ideologioita on yksityisiä ja yleisiä.

Ihminen voi siis luoda oman yksityisen ideologiansa siitä, millaista elämän ja millainen ulkomaailman tulisi olla, jotta hänen itsensä ja oman elämänsä arvo säilyisivät. Ulkomaailmaa ja omaa elämäntilannettaan voi yrittää muuttaa oman ideologiansa mukaiseksi narsistista tasapainoa suojelevaksi ja ylläpitäväksi. Ideologiansa mukaisesti elävä saa palkkiokseen tunteen omasta arvosta ja elämänsä mielekkyydestä. Ideologiasta tulee psykologisessa mielessä minuuden tunnetta ja arvoa ylläpitävä täydentävä toinen.

Ideologiaan tukeutuvan mielessä on enemmän tai vähemmän selkeä, ahdistunut tai toiveikas käsitys siitä, miten asioiden tulee olla, jotta elämä on kunnossa ja oma henkilökohtainen hyvinvointi turvattu. Tämä suhtautuminen voi olla myönteistä ja aitoa itsestä sekä toisista välittämistä ja yritystä toteuttaa omassa elämässä tätä näkemystä, jolloin voimme sanoa, että ideologia on hyvän palveluksessa.

Historia on kuitenkin täynnä esimerkkejä siitä, minkälaisia mielettömiä uhrauksia ja kärsimyksiä ideologiaansa uskovat ihmiset ovat olleet valmiita kohtaamaan, kun he ideologiensa turvin ovat yrittäneet pakottaa ympäristöään ideologiansa vaatimaan muottiin ja siten yrittäneet säilyttää illuusion heidän ja heidän elämänsä ehdottomasta ja pysyvästä arvosta. Mietelauseen sanoin: aatteet ovat kirjoittaneet historiaansa hautausmaihin.

Meillä voi toki olla toiveita paremmasta huomisesta sekä omasta kasvusta ja kehityksestä. Nämä toiveet eivät sisällä narsistisia illuusioita ja eivät siten ole ideologioita sanan varsinaisessa merkityksessä. Narsistista tasapainoa ja itsetuntoa ylläpitävästä ideologiasta vapautuminen edellyttää oman vajavuuden ja puutteiden sisältämien itsetunnon loukkausten hyväksymistä sekä surua itsen ja maailman epätäydellisyydestä.

Mitä sitten ovat ne yleisinhimilliset järkytykset ja itsetunnon loukkaukset, joihin ideologiat voivat tarjota illuusorisen suojan? Sellainen on esimerkiksi oman erillisyyden ja riippuvuuden tajuaminen. Sellainen on myös lapsuudenaikainen seksuaalinen riittämättömyys ja keskeneräisyys sekä sukupolvien välinen kuilu. Myös sukupuolisten erojen väistämättömyys, inhimillisen tietämyksen rajallisuus, elämän rajallisuuden ja kuoleman tosiasiat ovat tällaisia narsistisia loukkauksia.

Meiltä edellytetään hienotunteisuutta suhtautumisessamme niitä ideologioita kohtaan, jotka tarjoavat suojaa näitä itsetunnon loukkauksia vastaan. Emme häpäise toisten keskeisiä arvoja ja ideologiaa, koska me vaistonvaraisesti ymmärrämme ideologian suojan taakse väistettyjen loukkausten suuruuden ja sen vaarallisen voimakkaan vihan, joka siitä voi syntyä.

Kevättalvella 2006 me saimme tästä järkyttävän näytön. Tanskalainen lehti julkaisi profeetta Muhammedia koskevan pilapiirroksen. Tämä sai aikaan ismalinuskoisissa maissa laajoja ja väkivaltaisia mielenosoituksia. Pyhänä pidettyjä arvoja oli loukattu. Oli kyseenalaistettu sellaista, jota ei saa kyseenalaistaa.

Entä minkälaisia ovat ne henkilökohtaiset ja yleiset ideologiat, joihin erityisesti narsistisesti ongelmaiset tuntevat vetoa suojellakseen minuuttaan? Vastauksen lähtökohdaksi otan erään ydinkohdan narsistisissa ongelmissa: ristiriitaisen suhteen itselle tärkeään toiseen.

Henkilöllä, jolla on narsistinen vamma tai arkisemmin sanottuna itsetunto-ongelma, minuus on puutteellisesti haltuunotettu. Minuuden puutteita paikkaamaan tarvitaan kipeästi sitä täydentävää toista eli apuminää. Useimmiten tämä tarve kielletään tai sitä yritetään vähätellä. Suojaksi haetaan itseriittoisuutta. Aito vastavuoroisuus ihmissuhteissa korvautuu vallan ja voiman tavoittelulla: kun vastavuoroinen rakkaus loppuu, alkaa valtataistelu.

Edellä sanotun perusteella on helppo ymmärtää, että jotkut itsetunto-ongelmista kärsivät henkilöt tuntevat vetoa ideologioihin, jotka rakentuvat yksilökeskeisyydelle, autoritaarisulle sekä voiman ja vallan ihailulle. Jyrkimmillään tällainen ideologia ihailee yli-ihmisyyttä. Samaa voidaan sanoa ideologioista, jotka avoimesti tai peitetysti pitävät ideaalinaan joko sukupuolista, rodullista tai yhteiskunnallista paremmuutta ja siten eriarvoisuutta.

Otan esimerkin, jossa yksityinen, henkilökohtainen ideologia pyrkii kieltämään sukupolvien välisen eron. Sukupolvien välisellä erolla tarkoitan sitä, että lapset eivät ole pieniä aikuisia, he ovat keskenkasvuisia ja tarvitsevat aikuisten suojaa ja huolenpitoa. Esimerkkini yksityinen ideologia myös yrittää tehdä tyhjäksi sen tosiasian, että lapsi ei ole seksuaalisesti valmis eikä kykenevä sukupuolisuhteeseen aikuisen kanssa.

Seurasin kerran televisiosta pedofiilin haastattelua. Hän tuntui olevan vakuuttunut siitä, ettei hän toiminnallaan vahingoita lapsia. Hän uskoi, että lapset itsekin halusivat ja nauttivat kanssakäymisestä hänen kanssaan. Hän tuntui uskovan, että lapsi voisi olla hänelle tasavertainen sukupuolikumppani. Voidaan sanoa, että tämä oli hänen yksityinen ideologiansa keskeinen ajatus.

Ohjelma herätti monia kysymyksiä: onko tämä henkilökohtainen ideologia suoja sille, että hänen ei tarvitse yrittää selvittää omia lapsuudenaikaisia seksuaalisia traumojaan ja niihin liittyviä syviä narsistisia loukkauksia. Kenties häntä itseään on lapsena käytetty seksuaalisesti hyväksi, eikä hän ole kyennyt käsittelemään tätä traumaa omalla kohdallaan.

Psykoanalyyttisellä tiedolla, joka koskee ihmisen henkistä kasvua ja kehitystä, voidaan yrittää perustella erilaisia kasvatusideologioita. Tällainen on esimerkiksi vapaan kasvatuksen ideologia. Siinä ajatellaan virheellisesti, että lapsen luontaisen ilmaisuntarpeen ja toiminnan rajoittaminen aiheuttaa lapselle pettymyksiä, jotka johtavat erilaisten neuroottisten estojen syntymiseen. Niinpä kaikenlaisia rajoituksia tulee välttää.

Toinen hieman samanlainen ideologia oli vapaan rakkauden ideologia, joka eli jonkinlaista kukoistuskautta erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla hippiliikkeen aikoihin. Lähtökohtana oli näkemys, että seksuaalisuuden rajoittaminen tai pettymykset voivat johtaa neuroottisiin estoihin. Sen vuoksi oli tärkeää, että lapset saivat avointa ja peittelemätöntä tietoa seksuaalisuudesta aina, kun heidän kiinnostuksensa näitä asioita kohtaan heräsivät.

Tämä johti joidenkin kohdalla ylilyönteihin, kun heidän kasvatusideologiansa teki heidät sokeiksi niille narsistisille traumoille, joita he ideologiansa mukaisella valistuksella aiheuttivat lapsilleen. Tarkoitan tässä valistusta, joka perustui siihen, että vanhemmat näyttivät lapsilleen avoimesti sen, mitä aikuisten välinen seksuaalinen kanssakäyminen on. Lapset otettiin makuuhuoneeseen mukaan katsomaan.

Ideologia myös esti heitä kyseenalaistamasta toimintansa henkilökohtaisia motiiveja. Taustalla on voinut olla riittämätön kosketus niihin narsistisiin loukkauksiin, jotka liittyivät heidän omiin lapsuudenkokemuksiinsa. He olivat kenties joutuneet lapsuudessaam seuraamaan omien vanhempiensa seksuaalista kanssakäymistä, mutta eivät olleet kyenneet riittävästi käsittelemään niiden traumaattista vaikutusta omaan henkiseen kehitykseensä.

Narsistinen raivo ja tuhoavuus

Terveen narsismin kehityksen kannalta on tärkeätä, että meillä olisi mahdollisuus hyvään ja riittävään narsistiseen suhteesaoloon varhaislapsuudessamme. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen kaikkea äiti mutta myös muut lapselle tärkeät aikuiset ovat lapsen tarpeiden käytössä ja tyydyttävät tarpeellisessa määrin lapsen sekä fyysiset että psyykkiset kehitykselliset tarpeet.

Äidiltä tämä edellyttää herkkää eläytymistä lapsensa tarpeisiin ja toiveisiin sekä omistautumista niiden tyydyttämiselle. Tämä tyydytystarjonta luo lapselle illuusion kaikkivoipaisuudesta, joka siinä vaiheessa on välttämätöntä vielä hauraan ja kehittymättömän minuuden suojelemiseksi. Omistautuneinkaan äiti, isä tai muu lapselle tärkeä henkilö ei pysty suojelemaan lastaan kokonaan pettymyksiltä, joten tämä illuusio tulee kehityksen edessä särkymään.

Tällaiset elämään kuuluvat väistämättömät pettymykset ovat kuitenkin kehityksen palveluksessa, kunhan ne eivät ole liian voimakkaita. Siedettävissä olevat pettymykset toimivat motiiveina itsenäistymiskehitykselle ja omien selviytymiskykyjen hankkimiselle.

Vanhempien epäonnistuminen lapsensa kehityksellisten tarpeiden tyydyttämisessä voi olla niin suurta, että lapsen kehitys kärsii siitä. Syynä voi olla esimerkiksi äidin, isän tai molempien vanhempien narsistiset ongelmat, masennus, tunneköyhyys tai empatiakyvyn puute. Tällaiset pettymykset herättävät lapsessa voimakasta vihaa. Pieni lapsi on pulassa tällaisen tunteen kanssa, koska hänellä itsellään ei vielä ole riittäviä henkisiä varusteita käsitellä ja rauhoittaa tällainen tunnemyrsky.

Herännyt viha täytyy kuitenkin saada tasoittumaan tavalla tai toisella. Periaatteessa vaihtoehtoja on kaksi. Viha voi kohdistua suoraan pettymystä tuottaneeseen vanhempaan tai sitten itseen. Kun kuitenkin kyseessä on vahnemmista vielä täysin riippuvaisesta lapsesta, tämä vihamielisyys suuntautuu useimmiten itseen, ei suoraan sen aiheuttaneeseen vanhempaan.

Itsessä tämä vihamielisyys kohdistuu pettymystä tuottavan vanhemman sisäistyneeseen mielikuvaan tai siihen toiveeseen tai tarpeeseen, jossa pettymys on koettu, useimmiten molempiin. Tällä tavalla lapsi yrittää vapautua sietämättömästä tunteesta etäännyttämällä itseään siitä, mikä tuottaa tuskaa. Seuraksena on kehitys, joka voi altistaa masennukselle myöhemmässä elämässä.

Tiedän järkyttäviä kertomuksia pienistä lapsista, jotka ovat joutuneet elämään monin tavoin laiminlyötyinä moniongelmaisten vanhempien hoidossa, tai oikeastaan hoidon puutteessa. Kun sitten lastensuojeluviranomaiset ovat menneet tällaisiin koteihin tarkastuskäynneille, lapset ovat hakeneet epätoivoisina katsekontaktia heihin, eivät omiin vanhempiinsa. Lapset ovat siis oppineet, että omilta vanhemmilta ei voi odottaa huolenpitoa.

Kun sen sijaan on kyse aikuisesta, jonka minuuden tasapainon kannalta välttämätön täydentävä toinen ei vastaakaan hänen narsistisiin tarpeisiinsa, tämä pettymys voi synnyttää voimakasta vihamielisyyttä. Se voi saada hyvinkin tuhoavia muotoja ja johtaa narsistiseen raivoon, väkivaltaan tai jopa henkirikokseen. Miten näin äärimmäiset reaktiot ovat ymmärrettävissä?

Täydentävä toinen, joka ei suojele narsistisesti vammaisen minuuden tasapainoa tai olemassaoloa, on äärimmäinen uhka. Sellaiseen uhkaan on reagoitava äärimmäisin keinoin. Täydentävä toinen on vaikka voimakeinoin pakotettava toimimaan halutulla tavalla. Jos se ei kuitenkaan onnistu, syntyy sisäinen hätätila, joka voi johtaa siihen, että täydentävä toinen on tuhottava.

Kehityksen varhaisvaiheessa koettu riittämätön narsistinen suhde minuuden kannalta välttämättömään täydentävään toiseen saa etsimään mahdollisuutta siihen myöhemmässä elämässä. Lapsuuden oikeutettu tarve ei sammu. Usein tätä välttämätöntä täydentävää toista etsitään avio- tai avoliitossa puolisosta.

Mielen tasolla puolisosta tehdään se täydentävä toinen eli apuminä, jonka tärkeänä tehtävänä on ylläpitää oman minuuden tasapainoa, tai arkisemmin sanottuna ylläpitää omanarvontuntoa, itsetuntoa ja itseluottamusta. Se edellyttää, että puoliso on kumppaninsa narsististen tarpeiden palveluksessa.

Tällainen suhde ei ole tyydyttävällä tavalla vastavuoroinen. Toinen on liiaksi toisen tarpeiden palveluksessa, mikä on pitkän päälle epätyydyttävää ja kuluttavaa. Valitettavan usein nämä odotukset ovat sellaisia, että täydentävän toisen asemaan joutunut menettää sekä henkisen että usein myös sosiaalisen elintilansa. Hänen pitäisi olla vain ja yksinomaan kumppaninsa käytettävissä, eikä hänellä saisi olla muuta elämää.

Mielessäni on vanha William Wylerin ohjaama elokuva Neitoperho, joka perustuu John Fowlesin samannimiseen romaaniin. Se on kertomus häiriintyneestä miehestä, joka rakastuu kauniiseen nuoreen naiseen. Mies kaappaa naisen ja sulkee tämän asuntoon, jonka hän on valmistanut valitsemalleen naiselle.

Mies on varakas ja lupaa naiselle kaiken tämän tarvitseman ja toivoman, vapautta lukuun ottamatta. Sairaassa mielessään hän toivoo, että ajan kanssa nainen alkaisi tuntea vastarakkautta häntä kohtaan. Naisesta tulee neitoperho miehen valtavaan perhoskokoelmaan.  Kun kumppani sitten ei jaksa tai suostu olemaan hänelle tarjotussa asemassa, laukaisee  se miehen narsistisesti häiriintyneessä mielessä voimakkaan raivon. Hän ei monestikaan voi käsittää, että hänen kumppaninsa ei halua täyttää hänen toiveitaan. Kumppani on siihen voimakeinoin pakotettava.

Narsistisen suuttumuksen voiman ja tuhoavuuden tekee ymmärrettäväksi se, että kyse on uhasta, joka kohdistuu narsistisesti vammaisen psyykkiseen olemassaoloon ja eheyteen. Hän tuntee oelvansa henkisesti hukasssa, jos hänen tarpeitaa ei täytetä.

Kuoleman narsismi

Kun minuuden eheyttä uhkaavaa kiihtymystilaa ei kaikista suojautumiskeinoista huolimatta saada riittävästi rauhoittumaan ja psyykkinen eheys on todellisessa hajoamisvaarassa, astuu kuvaan mukaan eräänlaisena viimeisenä puolustuskeinona pyrkimys, josta psykoanalyysin piirissä on puhuttu mustana, negatiivisena tai kuoleman narsismina.

Päämäärä on tällöin rauhoittaa uhkaava psyykkinen kaaos keinolla millä hyvänsä seurauksista välittämättä. Se voi tapahtua esimerkiksi lamaannuttamalla kaikenlainen psyykkinen toiminta ja haluaminen. Sietämätöntä olotilaa korjataa tällaisilla äärimmäisillä keinoilla, sillä minuuden hajoaminen on pahinta, mitä ihmiselle henkisesti voi tapahtua.

Tällainen ihminen tavallaan amputoi henkisesti itseään. Hän jähmettyy, kivettyy, sammuu, kuolee henkisesti elävältä. Ulospäin näyttää siltä, että hän on lakannut kokonaan haluamasta: mikään ei häntä kiinnosta, millään ei ole hänelle mitään väliä. Hän näyttää vetäytyneen itseensä, eikä ole kiinnostunut kanssaihmisistä. Tällainen tila tarkoittaa syvää ja vakavaa masennusta. Ihminen on olotilassa, joka on lähellä olemattomuutta ja tyhjyyttä. Hän on kuin avaruuteen sinkoutunut yksinäinen kappale, kun kaikki tärkeät ja elämää ylläpitävät yhteydet on katkaistu.

Narsismi - Vamma ja voimavara