Voi kiitos AthaMaarit tuosta aiheesta "yrittäminen", ja tuosta hienosta lauseesta Sinä joko teet asian tai et tee sitä.
Jospa tuo auttaisi minua eteenpäin, kun olen mennyt aivan lukkoon, ja jumittunut nyt niin, että hyvä kun saa kahvia keitettyä. Minä olen käynyt tässä henkisessä kasvussani nyt vajaan kolmen vuoden aikana koko elämäni läpi, ihan vauvasta asti, kun näköjään senkin pystyy muistamaan, kun menee aina vain syvemmälle ja syvemmälle. Ja nyt on viimeisen puolen vuoden aikana jo tuntunut monesti, että kohta pystyn alkaa tekemään jotakin, ihan sellaista, että pystyisin itseni esim. elättämään, mutta mutta
tuossa kuukausi sitten tapahtui sellaista, joka sai minut taas kuilun pohjalle, ja sitten parit "vanhoilla keinoilla" yritykset päästä sieltä pois, niin paheni vain, ja nyt minä ihmettelen, että millä minä tästä pääsen eteenpäin.
Ja sain oikein kehiteltyä melkein keuhkoputkentulehduksen itselleni. Tiesin kyllä että se johtuu tästä henkisestä tilasta ja nyt se onkin jo paranemaan päin, en käynyt lääkärissä, kun en syö antibiootteja ennen kuin on viimeinen pakko.
Minulla on niin krooninen syyllisyys ja pelko ja en ole ihan varma, että mikä tässä viimeisessä tunnetilassa nyt oikein on. Mutta tämä tekee ihan hengityksenkin raskaaksi. Kaikki muut tunteet sain käytyä läpi, suru, viha... ja mitä niitä onkaan, mutta nyt tuli jotain sellaista, että koville ottaa. Välillä on ollut jo aivan epätoivoinen, että minun loppuelämäni on tätä samaa, mutta se on niin sietämätön ajatus, että en siihen halua uskoa.
Jotenkin minun pitäisi kulkea jonkun "pelko"tunnelin läpi, mutta ilmeisesti en sinne uskalla mennä. Sinne missä ne kaikki kauhut ovat.
Olen yrittänyt kirjoittaa ja kuunnella todella tarkkaan, että mitä sieltä sisältä on tulossa, mutta ihan lukossa ollaan, vaikka puristaakin rinnasta yötä päivää, ja ahdistaa. En tajua miksi en saa sitä kuulumaan, kun aikaisemmin olen saanut kaiken kielletyn, piilotetun ja salatun tulemaan tietoisuuteeni, ja pystynyt ne kaikki valheet, harhat ja illuusiot tuomaan enemmän totuudellisemmaksi.
Mutta nyt jo yli kuukausi tätä takana, teksisi mieli päästä kohta jo esim. pihalle kävelylle, mutta ei jaksa lähteä, kun kaikki voimat menevät tähän "henkiseen taistoon".
Kait se ego keksii vielä viimeiset suuret valheensa ja muut keinonsa, että en vain vapautuisi, ja että uskoisin kärsimykseen ja pahuuteen.
No ei kait auta kuin antaa sen nyt jyllätä ja pikku hiljaa hivuttaa sivuun ne väärät uskomukset, jotka ovat vain pelottelua, alistamista ja häpeän synnyttämistä varten. Kumma tilanne, kun minä jo jotenkin järjellä tiedän, että miten asiat ovat oikeasti, mutta minun tunne-elämäni ei tahdo uskoa, kun se elää vielä niissä jo lapsuudessa opituissa valheissa ja harhoissa. Se vain pelkää sitä, missä ei ole oikeasti ainakaan aikuisella pelättävää.
Että tervetuloa vaan kaikki tälle ratkiriemukkaalle henkiselle kasvutaipaleelle