No niin, kannatti rykästä se ahistus pihalle yöllä. Tänään se ymmärrys sitten "laskeutui", se tuli hyvin levollisena, varmana ja jotenkin rakkauden kanssa.
Näin itseni ja ihmissuhteeni ja ehkä osin ympäristöni ymmärryksellä. Jotenkin heräsin jo sellainen "hyvä" olo päällä ja pystyin sen rauhallisuuden pitämään koko päivän. Lähdin tapaamaan erästä ystävääni, kun hän kutsui kylään, ja siellä siinä levollisessa olotilassa minulle alkoi valjeta asioita. Hänen elämäntavassaan, ajatusmaailmassaan ja jutuissaan ei ollutkaan oikeastaan mitään, mikä minua tässä elämänvaiheessani kiinnostaisi. Ja sen myötä aloin miettimään laajemmin viimevuotisia ihmissuhteitani, ja ehkä elämäntapaani, ympäristöä ja kaikkea, ja jotenkin tajusin, että minä olen yrittänyt pitää pystyssä ja raahata elämässäni sitä kaikkea, mikä oikeastaan on jo kuollut.
Kenessäkään ei ole mitään vikaa, mutta nyt olisi vain kylmän viileästi jätettävä kaikenlaista pois, eikä yritettävä väen vängällä vääntää, että minä vielä pidän tästä ja tuosta ja siitä, kun niin ei ole.
Jotenkin tuli mieleen, että eikö tämä ole ongelmana vähän joka asiassa tänä päivänä. Että kaikkea haalitaan enemmän ja enemmän ja lisää ja lisää, mutta mistään ei voida luopua, koska se on aiheesta ja asiasta riippuen, joko uskontojen mielestä syntiä(juuri esim. tietyt ihmissuhteet), tai sitten se on muuten hävettävää ja tuomittavaa. Materiaa pitää kerätä ja kerätä ja kaiken pitää suurentua ja kasvaa, kun jos sieltä toisesta päästä vaikka luopuisi jostain, niin se kertoisi siitä, että tuon elämä ei mene eteenpäin, tai tuo on yhtä "köyhä" kuin kymmenen vuotta sitten, tai jotenkin se vain koetaan häpeälliseksi asiaksi.
Ja jotenkin pitäisi haalia kaikista kulttuureista ja uskonnoista joita täällä maailmassa on, niin kaikenmaailman juhlapyhät ja tavat, kun se olisi niin kuin kohteliasta. Ja ihmisillä on kauhea stressi näistä juhlapyhistäkin, kun pitää toteuttaa ne kaikki vanhat vuosisataiset tai vuosikymmeniset perinteet, ja sen lisäksi tehdä ja elää ja toteuttaa ne kymmenet ja sadat uudetkin tavat ja juhlistamistavat.
Se suuri väärinymmärryshän on mielestäni siinä, että esim. jos joku ihmissuhde loppuu, niin se käsitetään jotenkin niin, että se oli alunperinkin väärä ja huono ja paha, tai sitten tapahtui jotain pahaa tai ne ihmiset ovat pahoja, kun se ihmissuhde ei kestänyt sinne hautaan asti, siis ihan kaikki ihmissuhteet. Ja nykyään kun ihmiset muuttavat ja asuvat ulkomaillakin ja kiertelevät ja matkustelevat, niin sehän on täysin mahdotonta olla "kaikkien kaveri", aina ja iankaikkisesti. Itselläni alkoi suuri muutos parempaan päin, kun ymmärsin luopua ihmissuhteesta vanhempaani, siis tähän toiseen elossaolevaan. Ja minä olen aivan varma, että hänkin on helpottunut, kun ne meidän kivuliaat kohtaamiset ovat loppuneet. Mutta me olemme molemmat kokeneet sen jotenkin äärimmäisen syntisenä ja että me olemme läpeensä pahoja ihmisiä, jos emme ole tekemisissä toistemme kanssa tiiviisti, niin kuin "perheen" jäsenten pitäisi tässä meidän tapakulttuurissamme.
Ja sitten ihan omaa mielikuvitusta, mutta olen aina mieltänyt syövän jotenkin sellaiseksi taudiksi, joka ilmentää sitä ihmistä juuri tässä asiassa, että se, mikä on jo kuollut, niin siitä ei uskalleta tai kehdata luopua, ihan jo ympäristön paineen vuoksi. Ja sitten se alkaa kasvamaan ja kasvamaan, kunnes siihen "tukehtuu", kun syystä tai toisesta haluaa pitää elämässään sen, mikä on jo kuollut.
Ja näköjään tässä ollaan itsekin vielä niin "kiinni" tässä vanhassa ajattelumallissa ja elämäntavassa, että minunkin pitää antaa sen padon tulvia yli, ennen kuin se pato murtuu, ja uskallan ihan levollisesti jättää pois sen, mikä minun täytyy, eikä tuntea siitä lamaannuttavaa syyllisyyttä, että olenko minä nyt paha ihminen, kun en tätä enää halua elämääni.
No tällainen vuodatus tänään.
Koittakaa kestää
Ja kiitoksia kaikista näistä ihanista kirjoituksista
Ihan varmasti olen saanut aina jonkun ajatuksen, joka on vienyt minua eteenpäin, tai tajunnut, että ai, tuossahan se on sanottu, mitä olen yrittänyt pohtia, tai etsiä vastausta.
Ai niin, ja sitten tuli mieleen sellainen mielikuva, jota aion ajatella aina kun tulee se syyllisyys, että minä en voi tästä luopua, niin kuinka kauheaa olisi, jos joutuisi vuodesta toiseen, menemään ekalle luokalle. Aina vain uudestaan ja uudestaan sinne ensimmäiselle luokalle, kymmenen vuotta putkeen. Kyllä siinä tulisi jo hermoromahdus. Ja sehän ei tarkoita, että siinä ensimmäisessä luokassa olisi jotain vikaa tai että se olisi jotenkin kamalan paha asia. Vaan se oli hyvä silloin, kun se ensimmäinen luokka piti käydä, mutta ei siellä kannata koko elämäänsä junnata, vaan siirtyä sille toiselle luokalle, ja taas alkaa elämä maittamaan.
Tätä tässä nyt yritän takoa päähäni.