seuraava »

[Arkiviisu]

Ihana kuva Sawotar!!!

...  niin ovat https://www.astro.fi/foorumi/index.php?action=dlattach;topic=21706.0;attach=9507;image - kiitos 

Ja Chandra kiitos  ~ ja niinkuin päivä pitenee ja valo lisääntyy ... sitähän "ne" tekevät  koko ajan fyysinen ja henkinen valo .... 

[Lilli]

Viime aikoina olen törmännyt aika usein ihmisiin, joiden vallitseva mieliala tuntuu olevan toivottomuus. Tähän heidät ovat ajaneet mm. pettymykset rakkaudessa, avioerot, työelämän stressi, huoltajuuskiistat, lähiomaisten kuolemat, vakavat sairastumiset ja työpaikan menetykset. Eräs ulkomaalainen oli elänyt kriisialueella kotimaassaan ja joutunut keskitysleirille, mistä hänet oli otettu Suomeen pakolaiseksi. Usein näillä henkilöillä on takanaan yksi tai useampi itsemurhayritys ja he kuvaavat itseään eläviksi kuolleiksi. Jokainen sitkuttelee päivästä toiseen joko mielialalääkkeiden tai alkoholin voimin.

Yritäpä sitten tuoda valoa kaikkeen tähän ankeuteen! Vaikea tehtävä, muttei mahdoton sellaiselle, joka itse on kyennyt selviytymään samanlaisesta prässistä ja vielä paljon muusta. Sen se on kuitenkin vaatinut, että myös minä olen kuollut, mutta syntynyt taas uudelleen. Tämän olen tehnyt jo pari kertaa tämän yhden elämän aikana. Plutonikko on Feenix-lintu. Olen joskus jopa sanonut jollekin, että jos olisin enkeli, olisin Kuoleman ja Jälleensyntymän enkeli. Se valo voi löytyä elämään vielä ankeimmankin jakson ja mitä karmeimpien kokemusten jälkeen. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta mahdollista.

"Elävät kuolleet" vaalivat usein kyynisyyttään ja katkeruuttaan ja pitävät itseään niin kokeneina, ettei kenelläkään voi olla heille mitään annettavaa. "Elävä elävä" taas on kyennyt jalostamaan kokemuksensa  empatiaksi, valoksi ja viisaudeksi. Oman kokemukseni mukaan sinne pimeyteen vajoaminen on kriisin yllättäessä suhteellisen helppoa optimistillekin, kun taas valoon ja eheytymiseen suuntautuminen vaatii paljon töitä. Oma mielipiteeni on kuitenkin, että se työ kannattaa ehdottomasti tehdä. Elämä voi olla ihanaa!

[Esmiralda]

Kiitos kaikille, olette virittäneet ajatuksiani!

Tämä aihe on ollut jotenkin tämän joulun sydänaiheeni. Olen itse tässä huomannut, kuinka nuo 'kaksi metafooraa' taistelevat itsessäni väsymyksen, pelon, negatiivisuuden, arvostelun ja kaiken sellaisen mittelössä. Se on itsessäni kulkenut kuin valokuvia valmistaessa kuvan sävyt kirkkaudesta harmauteen. Hyvin selvästi olen sitä itsessäni nähnyt! Hyi olkoon, kaikesta en tykkää ollenkaan. Mutta että NÄKEE sen, on terveellistä sekin.

Lilli, sanot tuolla, että 'Valo sielusta, pimeys egosta'. Maapallollakaan ei itsellään ole valoa (vai onko?) meidän silmille. Auringolla on. Siis se elävä värähtely jonka koemme, ei ole meidän silmille, ei aisteille havaittavaa, vaan jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Olen oppinut, että sitä on, joskin sitä ei voi aistein todistaa. Me monet tiedämme sen ja koemme sen.

Vielä tuosta maapallosta. Sen sisushan on yhtä suurta energiaa. Näemme sen valoa, kun se purskuttaa tulta tulivuoren sisältä. Ja mitä se saakaan aikaan!

Sielumme valo on toisin. Sen voi kyllä ilmaista. Ajatuksina, sanoina, tekoina. Jos kuuntelee hetken omia ajatuksia, tiedostaa tuon valon ja pimeyden aika hyvin.
Pahiten se puree itseään. Kuinka helppo on mennä mukaan siihen negatiiviseen!

Sanoja pystymme paremmin kontrolloimaan, kuka enemmän kuka vähemmän.

Teoissa näkyy ajatustemme molemmat puolet, valitettavasti. Ne eivät aina kulje puhtaasti toistensa kanssa.

Kuitenkin, vaikka ihmiset taistelevat aivan hirvittävissä olosuhteissa, ei mikään ole ilman jotain toivoa tai kaunista ajatusta. Kuinka paljossa sielläkin voi valita.
Vai onko niin, että ei ole voimaa edes valintaan?

Kyynisesti ja näiltä huuhaa-pohjilta voi aina ajatella, että kukin on tiensä valinnut. Sielu kulkee tiensä ja pitää saada kulkea loppuun!

Mutta tuolla tavalla ajateltuna menemme taas sinne satanistiselle inhottavan omanapaisuuden filosofian puolelle. Ja näin ei saa olla.

Uskon, että jokaisella on oma tehtävänsä myös 'testata' tai opettaa toista tekemään valintoja. Milloin on hetki auttaa, palvella tai antaa olla.

Olen myös nähnyt, että sellaiset ihmiset, jotka ovat käyneet läpi vaikeat elämänkentät ja selvinneet sieltä, ovat niitä todellisia VALOIHMISIÄ. Heillä on jotain hyvin syvää todellista tietoa ja viisautta, mitä ei löydä kirjoista eikä toisten elämää seuraamalla. Heillä on sen kokemus. Se on se pyöreä kivi rannalla, jonka päällä jalkapohja tuntuu niin hyvältä seistä ja johon valo osuu niin laajasti eri sävyineen ja heijasteineen niin kauniisti. 

Uups, nyt tulee liian pitkästi. Sain tästä uuden aiheen, jonka siirrän johonkin tuonna. Nimittäin PALVELUS kuuluu valon toimintaan. Ja jos siitä voisimme jutella enemmän.

[Lilli]

Yritän vielä selvittää, miten minä egon käsitän.

Jos olisimme pelkkiä sieluja, meillä ei olisi mitään pelättävää. Sehän on kuolematon, vaikkeikaan muuttumaton. Sielukin kypsyy kokemusten kautta. Mutta koska meillä on keho aistimuksineen ja olemme elämämme alkuvuodet hyvinkin riippuvaisia muista ihmisistä, niin ihan henkiinjäämisen kannalta on järkevääkin tuntea joskus vähän pelkoa. Jos pelkomme käyvät toteen, tunnemme vihaa, surua, pettymystä, masennusta yms. yms. Joskus tapahtuu jotain täysin odottamatonta, josta menee shokkiin ja pahimmillaan saa trauman (tai pysyvän vamman). Kaikki nämä tuntemukset ovat luonnollisia, mutta "pimeyden voimat" saa näistä kaikista myös hyvää rakennusainetta egolle, valheelliselle itselle, jolla on tarkoitus suojata sitä herkkää ydintä. Meidän suomalainen kulttuurimme loistaa ehkä kännyköiden rakentelussa, mutta tunteiden käsittelyssä olemme kehitysmaa. Eipä noita heikkoudeksi tulkittuja tunteita saisikaan tuntea. Kaikki pitäisi vain niellä, olla vahva ja puskea eteenpäin vaikka hampaat irvessä. Tällä on tietenkin se seuraus, että käsittelemättömät tunteet jäävät syömään sisintä niin kuin happo. Eivät ne mustat möykyt sieltä häviä muuten kuin tuntemalla. Menneet eivät ole menneitä ennen kuin asiat on käsitelty loppuun myös tunnetasolla. Tämä näyttää olevan kuitenkin etenkin noille kaksilahkeisille äärimmäisen vaikea tehtävä suoritettavaksi ja juuri miehet tuntuvat valittavan eniten rikkinäisyyttä, toivottomuutta ja onnettomuutta ja tukahduttavan pintaan pyrkiviä fiiliksiä alkoholilla, lääkkeillä ja hirttoköydellä.

Karmeat kokemukset eivät ole elämässä välttämättä vältettävissä, mutta se asia mihin voi vaikuttaa on se, miten niihin asennoituu ja miten ne prosessoi. Egon harha on siinä, että se pitää sielua heikkona ja pyrkii tukahduttamaan sen äänen. Jotkut jopa onnistuvat. Parhaimmillaan sielunsa hukanneet egoistit ovat melko harmittomia, vaikkakin onnettomia ihmisiä, pahimmillaan yli-ihmissyndroomassa eleleviä tuhoojia.

Sielussa on kuitenkin paljon voimaa - valon ja rakkauden voimaa. Se vain pitää kaivaa esiin ja antaa sille mahdollisuus. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos tämä on minulta onnistunut, niin se onnistuu monelta muultakin.

[Mirjam*]

Minä en tiedä mikä "vika" minussa on, mutta en osaa egoa ja sielua nähdä mitenkään vastakkaisena enkä osaa siten nähdä ihmistä ja elämää. En koe elämää siinä suhteessa ajallisesti, että voisin noin kokea.

Minä olen aina nähnyt ihmisen syvyys tasolla yhteneväiseksi tai että se on mahdollista. Ja itse siihen pyrin.
Yhdistän siihen kokemukseeni sen, mistä toiset puhuu "ajan harhana".
Minusta egon ja sielun taistelu on näennäisesti samaa kuin ajan ja tässä hetkessä elämisen ero ja sen välinen "kamppailu".

Koen, että elän tässä yhdessä elämässä "kaikki elämät" ja ns"sielunvaellukset" ja prinsiipit niistä, joten minun ei tarvitse jakaa minuuttani moneen osaan, vaan ennemmin pyrin yhdistämään  yhdeksi kokonaisuudeksi tässä elämässä, tässä hetkessä ja tässä minuudessa ja yksilössä ja koen sen samalla, että täten kunnoitan juuri tätä minuuttani, tätä persoona ja tätä osaa kaikeudessa, joka olen ja jota edustan. Hyvin vaikeaa sanoin selittäää tätä kokemus tapaani.

Kirjoitit niin kauniisti taas Esmiiralda tuosta, "palvelemisesta" ja luinkin aloittamasi ketjun siitä. En vain osaa pukea sanoiksi omaa kokemustani tai en juuri nyt ainakaan jaksa edes yrittää.

[Esmiralda]

Lilli, otan sinun tekstisi tähän ja pähkäilen mukanasi. Minusta tällaiset yksilölliset ajattelut ovat kullan arvoisia enkä voi niitä sivuttaa.  Tekstini purple!

Yritän vielä selvittää, miten minä egon käsitän.

Jos olisimme pelkkiä sieluja, meillä ei olisi mitään pelättävää. Sehän on kuolematon, vaikkeikaan muuttumaton. Sielukin kypsyy kokemusten kautta.

Ei mitään pelättävää? Mietin tuossa sieluakin kasvuineen. Ehkä sielulla on eri mittasuhteet, tuntemukset ja toiminnot, koska senkin tarvitsee kasvaa. Sielu valonahan voi sitten elää ja käydä läpi muunkinlaisia olemuksia kuin tämä Maassa kaksinaisuuksineen. Koska kun luen elämänjälkeisista kokemuksista, siten kun nyt niihin on uskomista, niin kyllähän heilläkin jokin 'tunnekeho' on vielä mukana ja tuntevat iloa ja kauhuakin. Tietenkin jos juuri kuolemaa pelkäämme, niin se on sielulta pois luettu. Mutta että sitenhän sielu voi kypsyä aivan muunlaisten kokemuksian kautta kuin mitä Maassa kokee.

Mutta koska meillä on keho aistimuksineen ja olemme elämämme alkuvuodet hyvinkin riippuvaisia muista ihmisistä, niin ihan henkiinjäämisen kannalta on järkevääkin tuntea joskus vähän pelkoa. Jos pelkomme käyvät toteen, tunnemme vihaa, surua, pettymystä, masennusta yms. yms. Joskus tapahtuu jotain täysin odottamatonta, josta menee shokkiin ja pahimmillaan saa trauman (tai pysyvän vamman).

Minustakin pelolla on kaksi puolta. Selviytyskeino ja pimeään vajoaminen. Varmaankin kaikkea negatiivista tunnetta voimme käyttää myös positiivisen palvelukseen ja on tarpeen. Ja näinhän käy, kuten Lilli sanot, kun se pelko lipsahtaa toiseen äärimmäisyyteen tai jää odottamaan omaansa, niin pahimmillaan ihminen menettää hallintansa.


Kaikki nämä tuntemukset ovat luonnollisia, mutta "pimeyden voimat" saa näistä kaikista myös hyvää rakennusainetta egolle, valheelliselle itselle, jolla on tarkoitus suojata sitä herkkää ydintä. Meidän suomalainen kulttuurimme loistaa ehkä kännyköiden rakentelussa, mutta tunteiden käsittelyssä olemme kehitysmaa. Eipä noita heikkoudeksi tulkittuja tunteita saisikaan tuntea. Kaikki pitäisi vain niellä, olla vahva ja puskea eteenpäin vaikka hampaat irvessä. Tällä on tietenkin se seuraus, että käsittelemättömät tunteet jäävät syömään sisintä niin kuin happo. Eivät ne mustat möykyt sieltä häviä muuten kuin tuntemalla. Menneet eivät ole menneitä ennen kuin asiat on käsitelty loppuun myös tunnetasolla. Tämä näyttää olevan kuitenkin etenkin noille kaksilahkeisille äärimmäisen vaikea tehtävä suoritettavaksi ja juuri miehet tuntuvat valittavan eniten rikkinäisyyttä, toivottomuutta ja onnettomuutta ja tukahduttavan pintaan pyrkiviä fiiliksiä alkoholilla, lääkkeillä ja hirttoköydellä.

Näin se on. Itse 'vesi-ihmisenä' kai se pelko sen liiallisuudesta ja valtaamisesta sai minutkin kasvattamaan itselleni sellaista maskuliinista panssaria, jossa pitää olla 'mies' eikä valittaa, antaa valtaa tunteille tai edes sellaiselle alueelle kuin taiteellisuus, ettei vain vaivu sentimenttaalisen alas. Ja eihän tunteita voi poistaa. Voinkin kiittää kaikkia palvelutoimiani, missä olen saanut tehtä töitä ja sen kautta luovia tunteita, hellyyttä ja myötäelämistä.

Mutta entäs ne, joilla ei ole edes kanavaa siihen. Kuten mainitsit miehet, jotka yleensä toimivat raudanlujasti kilpailualoilla ja jossa pimitetään se viimeinenkin myötätunto, jotta selvittäisiin. Sitten toisaalla ei selvitä! Meitä tunteiden sotureita tarvitaan todella! Mieluummin nimeän itsenikin siihen toimeen enemmän kuin 'valonkantaja'. Enkä varmasti ole ainoa tunteiden puolesta puhuja, onhan noita miehiksi nykyään esim. Uusikylä, Dunderfelt jne. kuten myös viihteen alalla moni ja runoilijoita (Taberman). Heitä ei enää poljeta niin pahasti kuin tässä vielä 50 vuotta sitten, kuten Sven Krohnia ja eräitä muita. NÄEN SIIS VALOA!

Karmeat kokemukset eivät ole elämässä välttämättä vältettävissä, mutta se asia mihin voi vaikuttaa on se, miten niihin asennoituu ja miten ne prosessoi. Egon harha on siinä, että se pitää sielua heikkona ja pyrkii tukahduttamaan sen äänen. Jotkut jopa onnistuvat. Parhaimmillaan sielunsa hukanneet egoistit ovat melko harmittomia, vaikkakin onnettomia ihmisiä, pahimmillaan yli-ihmissyndroomassa eleleviä tuhoojia.

Yhdyn tismalleen sanoihisi! Juuri tuo asennoituminen. Lisäisin myös sen valinnan vapauden. Kunpa oppisimme näkemään aina ne valinnan mahdollisuudet! Yritän jotenkin jopa tietoisesti kasvattamaan jopa pikkulapsia siihen kertomalla usein tarinaa, jossa lapset joutuvat valitsemaan tarinassa jatkoa. He ovat sitten valtavan kiinnostuneita tietämään miten olisi käynyt jos he olisivat valinneet toisin. Ja minähän kerron. Valinnassa oivalletaan oma vastuu ja velvollisuus.
Egon harhaa lisää myös se, että etsitään vain oikeuksia ja syytetään ympäristöä kaikesta!

Sielussa on kuitenkin paljon voimaa - valon ja rakkauden voimaa. Se vain pitää kaivaa esiin ja antaa sille mahdollisuus. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos tämä on minulta onnistunut, niin se onnistuu monelta muultakin.

Kyllä Kiitos, kun sain jutella kanssasi!

[Esmiralda]

Minä en tiedä mikä "vika" minussa on, mutta en osaa egoa ja sielua nähdä mitenkään vastakkaisena enkä osaa siten nähdä ihmistä ja elämää. En koe elämää siinä suhteessa ajallisesti, että voisin noin kokea.

Minä olen aina nähnyt ihmisen syvyys tasolla yhteneväiseksi tai että se on mahdollista. Ja itse siihen pyrin.
Yhdistän siihen kokemukseeni sen, mistä toiset puhuu "ajan harhana".
Minusta egon ja sielun taistelu on näennäisesti samaa kuin ajan ja tässä hetkessä elämisen ero ja sen välinen "kamppailu".

Koen, että elän tässä yhdessä elämässä "kaikki elämät" ja ns"sielunvaellukset" ja prinsiipit niistä, joten minun ei tarvitse jakaa minuuttani moneen osaan, vaan ennemmin pyrin yhdistämään  yhdeksi kokonaisuudeksi tässä elämässä, tässä hetkessä ja tässä minuudessa ja yksilössä ja koen sen samalla, että täten kunnoitan juuri tätä minuuttani, tätä persoona ja tätä osaa kaikeudessa, joka olen ja jota edustan. Hyvin vaikeaa sanoin selittäää tätä kokemus tapaani.

Kirjoitit niin kauniisti taas Esmiiralda tuosta, "palvelemisesta" ja luinkin aloittamasi ketjun siitä. En vain osaa pukea sanoiksi omaa kokemustani tai en juuri nyt ainakaan jaksa edes yrittää.

Koen sinulla ihastuttavaa, oikein kipunoiva terävää järjen ja tunteen reagointia!
Puntaroit rehellisesti näitä juttuja!

Koet ehkä hyvinkin terveen kokonaiseksi ihmisyyden sieluineen egoineen ja kehoineen. Näinhän sen pitääkin olla. Mutta et varmaan ihan kaada tätäkään ajattelua, jossa analysoimme tai laitamme ihmistä osasiksi, että ymmärtäisimme näitä ihmisen eri puolia. Näiden palasten kautta kun toinen näkee jotakin selkeämmin.  Siis ei ole varmaan missään katsomisessa 'vikaa'.

Mutta tuo ajallisuus, mikä osin liitetään nykyään niihin ulottuvuuksiin, joita pyrimme ymmärtämään, on se 4D:n neljäs ulottuvuus: karkeasti siis pituus, leveys, syvyys ja aika. Ajan nimissä mennään asioissa toisiin ulottuuksiin ja nähdään elämä laajempana asiana. Näin ymmärrän tämän. Ehkä tätä sinäkin käsittelet sanoissasi, vaikka en ihan sitä osannut sisäistää. Mutta muutenhan ymmärrät asiat kuten Kryonin kanavoinnissa (anteeksi viitteeni) kun hän puhuu että aika NYT sisältää sekä menneen että tulevan. Siten ei voi katsoa aikaa enää lineaarisesti, vaan sillä on moniulotteisemmat tai tiivistetyimmän määritteet.

Toivoisinpa tosiaan, että yhä useampi ja useampi pystyisi samaan kunnioitukseen kuin sinä! Juuri siihen pitäisi jokaisen pyrkiä, poimimaan itsessään ne harhajutut, koota niistä kide kiteeltä se kunnioitettu ihmeellinen pakkaus!

Jaksoit paljon sanoa!!

[Asterix]

Pimeys minussa

Ennen en tiennyt sen olemassa olosta, enkä nähnyt sitä.
Kun sitten havahduin huomaamaan sen, halusin peittää sen
pois näkyviltä -häpesin sitä.
En kestänyt, kun joku valotti pimeääni.
Keksin kuningas ajatuksen;
Korostin olevani valo -peittääkseni pimeääni.

Mutta valo ei voi olla valo ilman pimeyttä,
eikä pimeys voi olla ilman valoa.
Luovuin yrityksestä ja pimeys pääsi minussa paikoilleen.
Nykyään minua naurattaa se.
-Se teki minusta paitsi inhimillisen,
niin ennen kaikkea huumorintajuisen-

Osaan nauraa itselleni.

[Esmiralda]

Onpa mukava kuulla sinua, Sasha!
Olet pitkään ollut hiljaa?!

[Arkiviisu]

Pimeys minussa

Ennen en tiennyt sen olemassa olosta, enkä nähnyt sitä.
Kun sitten havahduin huomaamaan sen, halusin peittää sen
pois näkyviltä -häpesin sitä.
En kestänyt, kun joku valotti pimeääni.
Keksin kuningas ajatuksen;
Korostin olevani valo -peittääkseni pimeääni.

Mutta valo ei voi olla valo ilman pimeyttä,
eikä pimeys voi olla ilman valoa.
Luovuin yrityksestä ja pimeys pääsi minussa paikoilleen.
Nykyään minua naurattaa se.
-Se teki minusta paitsi inhimillisen,
niin ennen kaikkea huumorintajuisen-

Osaan nauraa itselleni.

Oi kiitos Sasha  allekirjoitan sanasi kiitollisena  ja 
Sinun tekstiä lukiessa jotain loksahti kohdalleen,   ( vaan ollaanhan  molemmat         )  - ja kolahdus oli aika huikea  sillä nämä palat ovat etsineet paikkaansa ainakin neljäkymmentä ja risat vuotta ... nyt ymmärrän ... ja kun palat alkoivat loksahdella - syntyi niistä tarinaa - jota kerron myös näillä  kuvilla - jos vaikka joku toinen tai kolmaskin tunnistaa  itsessään jotain ...  Tämä on varmasti yksi itselleni merkittävimmistä kirjoituksista mitä koskaaan täällä foorumilla olen kirjoittanut - sillä on ollut elämäni mittainen matka tämä - mistä kerron - ja nyt tuntuu kuin kotiinpaluulta - oikein todella - ilman varjoja, eilisen haamuja ... ja ymmärtäkää, kuka tätä nyt lukee, että syystäkin kirjoitus saattaa olla sekaista 

Tämä kuva http://gallery.photo.net/photo/659253-lg.jpg - kertoo melkoisen osuvasti  muistikuvastani itsestäni ja maailmastani lapsuudessani n5v. alkaen
 ( ja hyvin pitkälle aikuisuuteen asti ) kertoen ja kuvaten  SITä tunnemaisemaa

( suljettuja luukkuja, korkeita muureja, ristin varjo, mustavalkoisuus  .... )  miten koin pimeyden, pimeyttä, tietämättömyyden, uskontoa ( isoäitini oli rakastava mutta ankaran uskovainen - ja jopa sairaalloisen ankarakin    ja minä sain usein tuta tätä ankaruutta - ja sekin kasvatti pelkoa kaikkeen taivaalliseen ja toisaalta maalliseenkin liittyvään - helvetti  tuli minulle tutuksi jo kovin pienenä- hänen puheissaan  ) sen etten tullut ymmärretyksi ja nähdyksi ja osittain jopa hyväksytyksi sellaisina kuin olin  -   pienenä tyttönä~varmasti murrosikäiseksi asti en  niinkään ajatellut että itsessäni olisi vikaa , ihmettelin vain ympärilläni olevia aikuisia joiden ymmärtämättömyyden koin pelottavana ....  :'

Olin, paljolti ihan omasta tahdostani,  aika paljon yksinäni - no ei elämäni suinkaan pimeää ja synkkää ollut vain siinä yksinäisyydessä  ( ja yksinäisyyttä koin silloinkin kun lähelläni olevat aikuiset eivät ymmärtäneet minua )  oli joskus jotain pelottavaa - kun pimeys ~tietämättömyys pelotti minua  -  KUN maailmassani oli  niin paljon asioita ja kokemuksia , kysymyksiä joihin kukaan ei osannut antaa vastauksia  JA se pelotti - niinpä "tuntemattomasta maailmasta " - siitä joka hyvin paljolti oli sitä tietoisuuden verhon takaista maailmaa" ( näin aikuisen ymmärryksellä ajateltuna )

  NIIN
"siitä " tuli minulle jotain hyvin mystistä  ~PIMEÄ ja PELOTTAVA puoleni
http://img02.picoodle.com/img/img02/7/3/15/f_DarkAngelm_98462d5.png  - eli tietämättömyys ( enhän lapsena voinut tietää ja ymmärtääkään ... )  synnytti minussa pelkoa ja  näin ollen myös pimeys oli pelottavaa - kun ei voinut nähdä ja tietää mitä pimeydessä oli. Ja kun ei voinut nähdä niin aloin kuvitella - ja jotenkin ne kuvitelmat olivat sellaisia joissa oli myös läsnä turvattomuus  http://prettyscythe.net/blog/blogpics/tb2d.jpg , joka osittain syntyi juuri kokemuksesta että minua ei ymmärretty ...  eikä minua "nähty ja kuultu" sellaisena kun olin VAAN piti olla niinkuin aikuiset halusivat - piti olla kiltti tyttö ... vaan heti kun aloin kysellä niin kukaan ei vastannut, ei kuullut eikä nähnyt hätääni ... aikuisten maailmastakin tuli pelottava ... siellä ei ymmäretty lapsia, ei ymmärretty eikä kuultu eikä nähty - ei kunnioitettu  lapsia sellaisina kuin he olisivat tahtoneet tulla kuulluksi ja nähdyiksi - niinpä minä nopeasti opinkin ETTÄ miten miellytin aikuisia - tullakseni  hyväksytyksi - että  silloin kun olin heille mieliksi olin  kiltti tyttö ... ja " hän kuka silloin sisimmässäni napisi - oli varmasti se paha ( lapsen ymmärryksellä ajateltuna) eikä sitä pitänyt kuulla, kun " sen napisijan kuuleminen" aiheutti vain hankaluuksia - eikä aikuiset sanoneetkaan että  " kiltti tyttö" ...


joka yhä enemmän salasi ja peitti ja häpesi sitä kuka hän todellisuudessa oli .... 

Olen toisaalla kirjoittanut että enkelit ovat olleet kanssani ihan pienestä lähtien ja  SE kaiketikin oli  "pelastukseni" - sillä niin muistan vieläkin että vaikka tietämättömyyden, pimeyden ja yksinäisyyden pelot ajoittain olivat kuin musta aukko http://www.ifa.hawaii.edu/~barnes/ast110_06/bhaq/Black_Hole_Milkyway.jpg  joka yrittii imaista sisäänsä - tilaan jossa todellisuus kuin vääristyi http://www.whitecape.org/art/backgrounds/summoning-darkness/big.jpg - tai paremminkin asiat joita tapahtui tai joita lapsena kuvitteli tapahtuvan  niin ETTÄ  ne kuvitelmat vääristivät todellisuutta -  ymmärrystäni siitä MIKÄ oli totta itsessäni, ympärilläni tai " siellä verhon toisella puolella" .... tai niinkuin kuvittelin todellisuuden olevan siellä "rajan toisella puolella"
( taas tämäkin aikuisen ajatuksia, mutta kokemus oli jo pienenä tyttönä  saamani ) http://showcase.netins.net/web/jonathankelley/Photo%20Page.htm

... niin silti sisälläni paloi se pieni valo - joka oli ja on turvani-suojelusenekelini... oli silloinkin kun pienenä pelkäsin eikä kukaan ottanut syliin - niin sitä käpertyi hiljaa peiton alle ja se valo  piti toivoa yllä - vaikkei sitä silloin ymmärtänytkään 


... vasta murrosikäisenä ( n11v.) aloin ajatella että minussahan se vika on ETTÄ olen jotenkin outo ja kummallinen, kun kerta minua ei hyväksytä tai ymmärretä ~siitä syntyi häpeää ja itseinhoa JA  siitä seurasi se että alkoi  peitellä ja pelätä jotain itsessään olevaa ... ja niistä muodostui samalla myös oman itsensä pimeitä puolia ... melkoinen sekametelisoppa ~joka oli syntynsä saanut jo lapsuudessa eli joiltain osin melko vääristynyt ja epärealistinenkin kuva ja kokemus itsestä
( omista oletetuista  pimeistä puolistansa)  - kun se oli syntynyt LAPSEN kokemuksen mukaisesta maailmasta - eikä melkoisella varmuudella ollut aina kovin realistinen tai totuudenmukainen - vaan tunteet ja kokemukset ja ymmärrys asioista oli lapsen tajunnan ja kokemuksen tuotosta ... ilman että kukaan aikuinen olisi selventänyt tai selittänyt tai edes auttanut käsittämään ETTÄ mistä oikeasti oli kyse ... tai että kukaan aikuinen olisi suojannut tältä pelolta - NO EI kai koska he eivät ymmärtäneet mitä pelkäsin, mitä ihmettelin TAI vaikka olisivatkin ymmärtäneet NIIN heitä ei koskettanut SE hätä jota koin ... näin syntyi turvattomuus ja epäluottamus ELI lisää pimeitä puolia ....   
Kun toisaalla pelkäsi ulkoista "pimeää" asioita joita ei ymmärtänyt... ja toisaalta
pelkäsi sisäistä pimeää - niitä itsensä osia joiden koki aiheuttavan hankaluuksia ( se napisija sisimmässä joka ei aina hyväksynyt kaikkia aikuisten juttuja - vaan se sama napisija aiheutti myös hankaluuksia, joten oli parasta sulkea nekin ovet ) ...

ELI yhtälailla pelotti tämä näkyvä maailma KUIN näkymätön maailmakin - juuri se mitä ei ymmärtänyt vaan minkä kuvitteli - ja näin ollen MINULLA oli kuljettava pitkä pimeä tunneli ETTÄ saatoin uskaltautua sille portille josta astuin omalle H E N K I S E L L E  P O L U L L E N I  koska kaikki tuntematon  eli näkymätön eli tiedostamaton pelotti niin paljon - ja se oli suurelta osin lapsen selittämätöntä pelkoa, turvattomuutta ja epäluottamusta - kaikkea sellaista kohtaan joka oli uutta ja järjellä käsittämätöntä .... kunnes ja kunnes / onkin monta uutta tarinaa ... vaan 10. vuoden taivalluksen jälkeen ...  syttyi ymmärryksen valo ... 

Ja kun hyvin pitkälle omaa aikuisuuttani olin todella pelännyt kaikkea pimeää, mustaa, kuvittelen sen olevan silkkaa pahuutta minussa ( lapsena ajateltuna olihan se selvä että jos minua ei hyväksytty olin varmasti kovin paha KOSKA jos olisin ollut kiltti niin silloin olisin tullut jo lapsena hyväksytyksi )  ~sekä itsessäni että elämässä yleensä - olin siis kääntänyt  joillekin olemukseni osille selkäni ja kieltäytynyt näkemästä tätä pimeää puoltani  KOSKA kuvittelin että sieltä vyöryy niin paljon mustuutta ja pahuutta että minussa oleva valokin katoaa - ja hukun ja häviän itsekin - aivankuten kuvittelin jo pienenä että kuvitelmieni mustat eukot    ei kun aukot imaisevat minut pelottavaan kitaansa ...  SIIS tarvittiin  oma sisäinen matka jossa sain takaisin luottamukseni itseeni ja ymmärryksen siitä kuka todella olen  - jotta uskalsin alkaa matkani näihin sisimpäni pimeisiin osiin ja nurkkiin .... vaan kuljin matkani kuin Daniel tulisessa pätsissä tai Leijonien luolassa - matkan joka oli lopulta melkoinen sulatusuuni - alkemistinen matka jossa lyijy muuttui kullaksi  ollen oma sielullinen  V I H K I M Y S http://showcase.netins.net/web/jonathankelley/Knight%27s%20of%20Darkness%20003.jpeg


Ja nyt kiitos sinulle SASHA sain lopultakin nämä palaset kohdalleen - eli ymmärryksen siitä mistä kaikki alkoi - mitä tapahtui - ja mikä on totta ja mikä tarua ... kiitos  ... ja kun uskalsi mennä kohti pimeyttä NIIN sieltä löytyi valo http://img116.imageshack.us/img116/1057/aardeelfjz8.gif

http://www.innerlightintegrativehealing.com/dna25.gif

http://www.innerlightintegrativehealing.com/defense2.jpg

[Esmiralda]

Oih  Arkiviisu, melkein kuulin kuin tunteen virrat sinussa kohisivat vuolaana ja avoimena. Melkein kuin tuo puro tuolla metsässä, missä kävin kävelemässä.

Tuot ilmi asioita pimeydestä, jotka ovat monelle muullekin varmaan tuttuja. Kaikki varmaan olemme kokeneet jotakin tuollaista. Väritit sanoiksi ja kuviksi sen, miten lapseen ahdetaan tuota 'pahuutta', vaikka hän on puhtain ja ihanin olento.

Siis ympäristö muotouttaa tuota 'pimeää'. Ja itse tietämättään ottaa sen vastaan. Ei sitä oikeasti ole! Ajatelkaapa!

Tässä Arkiviisun ajatuksia:

kun kerta minua ei hyväksytä tai ymmärretä ~siitä syntyi häpeää ja itseinhoa JA  siitä seurasi se että alkoi  peitellä ja pelätä jotain itsessään olevaa ... ja niistä muodostui samalla myös oman itsensä pimeitä puolia ... melkoinen sekametelisoppa ~joka oli syntynsä saanut jo lapsuudessa eli joiltain osin melko vääristynyt ja epärealistinenkin kuva ja kokemus itsestä
( omista oletetuista  pimeistä puolistansa

Eli tuot esiin tämän 'pimeän luomisen'. Ulkoapäin osoitetaan oikeaa ja väärää, mikä todellisuudessa on vain toisen mielipide. Ei se oikea totuus lainkaan.

Tai sitten sen luo itse. Olen itse kokenut, että se 'pimeä' puoleni pelkojeni kanssa, että en ole hyväksyttävä, itseymmärryksen myötä kääntyikin minun valokseni, parhaimmaksi osaksi minua.

Siis näitä juttuja voi pyöritellä ja käännellä ja hups, mitä löytyykään!

Kiitos Arkiviisu avoimuudestasi! 

[Arkiviisu]

Kiitos sinulle Esmiralda - näinhän tämä on ETTÄ joskus jokin juttu, siis aihe ja kirjoitukset kolahtaa  Just in time  ja kun ajoitus on oikea niin silloin kaikki sattuu kohdalleen - ja teksti suorastaan pulppuaa !

[Chandra]

Kiitos Lilli kirjoituksistasi!

Minun kolahti eniten tuo,mitä kirjoitit "elävistä kuolleista".
Se on niin tuttua!
Juuri tuo,että älä puhu minulle,kun et mitään voi tietää ja minä ryven tässä kärsimyksessä lopun ikäni.
Ei pääse lähelle ja kuitenkin tuo toinen EHKÄ odottaa jotain ihmettä,jolla lopettaa kärsimyksestä kynsin hampain kiinni pitäminen.
Kirjoituksessasi oli kaikki jotenkin niin tuttua,oma kuolemakin ja sieltä nouseminen.
Pimeyteenkin vajoan vielä,vaan näen sieltä kuitenkin valon.
Joskua se valo on vaan niin äärettömän kaukana,mutta jo sen tiedostaminen riittää.
Ja Esmiralda!
Kyllä voimme nähdä sielun valon aivan jo tässä elämässä.
Se suorastaan loistaa ja häikäisee ja saa ihmisen vain lumoutuneena tuijottamaan.Joskus aivan hulluissakin tilanteissa.
Tiedän,että täälläkin on varmaan monia,jotka sen ovat nähneet,tai ainakin tulevat näkemään.
Miksi emme vaan uskalla puhua näistä hienoista ja ihanista kokemuksista?

[Esmiralda]

Niin, muistan Richard Bachin puhuvan tuollaisesta tilanteesta.

Ja olenhan nähnyt, oikeastaan 'ihmisiä valossa'. Surullisinta se, että kun olen ehkä liiankin innostuneesti mennyt siitä toiselle puhumaan, on hän vähän kuin kauhuissaan. Ei usko omaan hyvään! Ja peittyy kuin suuren vuoren sisään. Jotakin pitää kätkeä, jotakin, jota ei itsekään uskalla kohdata. Ei valoakaan!

Siksi olen ajatellut, että on jotakin meillä vielä paljon, minkä pitää lymytä varjossa, liian herkkää valoon. Odottaa aikaansa. Koota. Valmistua.

Voi kuinka vähän ymmärrän näitä juttuja! 

[Chandra]

Siinähän se onkin.Kenelle puhua,kenelle ei.
On onneksi ihmisiä,joitten kanssa voin puhua,ja jotka aivan samoin näkevät eikä se tunnu lainkaan kummalliselta.
Mutta joitakin vieraita sisään astujia katselen vain hymyillen.
Mutta täällä voisimme keskenämme,koska sen ei luulisi olevan enää niin kummallista.
Usein mietin,miten valtavan paljon täällä kirjoittavilla/lukevilla ihmisillä on kokemuksia,joita eivät tuo esiin.
Ja niin me pidämme kaikki yksityiskohtaiset tapahtumat ominamme.
Mutta onko tarkoitettu näin?
Jos valon ja rakkauden sanomaa on tarkoitus kasvattaa,niin miksi me olemme hiljaa?