Tätä ketjua lukiessa tuli ihan ensin mieleen se sanonta, että
"Rehellisyys ilman rakkautta, on julmuutta."
Ja toiseksi tuli mieleen, että asuin kerran kahdeksantoista vuotta erään naisen kanssa saman katon alla, ne oli elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta, ja hän oli kyllä tosi avoin ja rehellinen, ja sanoi suoraan. Minusta ei jäänyt yhtään soluakaan niiden vuosien aikana, jota ei olisi kommentoitu, arvosteltu, puitu, pilkattu, naureskeltu, haukuttu.
Kolmanneksi tuli mieleen, että mikä olisi se vaihtoehto sille, että ei tarttis sanoa suoraan, silloin kun siltä tuntuu. Tai ehkä se riippuu siitä, mistä asiasta on kyse. Kyllä ihmisellä pitää olla mielipiteitä, että ei ole ihan tuuliviiri, mutta ne mielipiteet minusta voisi liittyä juuri arvoihin, johonkin syvempään, tärkeään, sellaiseen, jossa joko tuhotaan tai pelastetaan elämää.
Ei kait joka paidan väristä tai sukkien kuosista tarvitse olla niin vahvaa mielipidettä, että se tarvitsee aivan ehdottomasti tuoda julki, varsinkin jos se on vähemmän kehuvaa.
Ehkäpä siinä on joku viisaus, joka sen hallitsee, että mikä on se paikka, jossa aivan ehdottomasti pitää tuoda julki se, mikä ehkä sisältää totuuden, ja milloin voi asiat jättää omaan arvoonsa.
Yleensähän, mitä ahdistavampi, vaikeampi, ja järkyttävämpi asia, sitä hiljaisempia ihmiset ovat. Ei oikein löydy sanoja enää.
Ja hyvä niin, joskus on ihan hyvä olla hiljaa.
Yleensä nämä sanomiset ja sanomatta jättämiset menee aika hierarkisesti. Sille, kenestä ei ole oikeastaan mitään vaaraa, niin sille kyllä uskaltaa sanoa pienestäkin, mutta mitä enemmän valtaa sillä toisella on omaan elämään, niin sitä enemmän jättää sanomatta suoraan. Se on tietysti ihan itsesuojeluvaistoa, vaikka se aiheutettu vaara, tai haitta elämään ei olisikaan edes kovin vaarallista, ainakaan fyysisesti, ehkä taloudellisesti, tai jollain muulla tavalla.
Myöskin tapakulttuuri ja kirjoittamaton laki, uskomukset, ovat esteenä, kun tulisi se paikka, että haluaisi, ja ehkä pitäisikin sanoa vastaan tai suoraan. Tässä hierarkiassahan miehet ovat siellä ylimmällä pallilla.
Jos hieman viittaa tämän päivän lisäksi edellisiin vuosikymmeniin, niin aivan sata varmasti naisille ja nuorille, ja lapsille sanottiin suoraan kaikenlaista, ulkonäöstä, pukeutumisesta, käyttäytymisestä, sukupuolikäyttäytymisestä ja ties vaikka mistä, mitä ei kuunaan päivänä olisi kukaan uskaltanut sanoa miehille.
Ja sitten tietysti kaikki muut instituutiot, ja sosiaaliset hierarkiat, aina lääkäreistä oikeuslaitoksiin, ja mitä näitä kaikkia tämä maailma on täynnä.
Muistan erään aikaisemmasta elämästä (siis tästä elämästä, mutta vuosia aiemmina)olevan naispuolisen ystävän, joka oli ylpeä siitä, että hän oli rehellinen ja sanoi suoraan. Mutta kun hänen kanssaan tuli niin paljon sitä aikaa vietettyä, niin huomasin kyllä hänellekin ne ihmiset, joille hän oli kuuliainen, eikä todellakaan sanonut suoraan, vaikka oli pari kertaa sellasia tilanteita, että oikein ihmettelin, että eikö tuo nyt mitään sano.
Tiedostan itsessäni tänä päivänä erittäin hyvin tämän "pelkuruuden", jota inhoan ja häpeän.
Myöskin kun tätä ilmiötä alkaa tarkkailemaan, niin ne selitykset sille, että en nyt tuolle miehelleni, tai sille lääkärille, tai tuolle "minua ylempänä, vahvempana" olevalle sanonut suoraan, niin ne selitykset ovat monesti äärimmäisen mielenkiintoisia.
Esim. "Minä annoin sille anteeksi." tai "En minä noin pienistä välitä", tai "Minä yritän välttää riitaa", " En viitsinyt", " En raaskinut", "En halunnut loukata"(vaikka sitten samasta asiasta kyllä haluaa loukata, kun kohteena on joku vaarattomampi ihminen),
Jotenkin siinä vaiheessa puetaan tällainen kristillinen, hyveellinen kaapu päälle, että en tehnyt sitä, kun olen niin hyvä ihminen.
Ja sitten seuraavalla viikolla lyödään koiraa, ja ollaan taas niin rehellisiä.
Se rehellisyys on kyllä vaikea taiteen laji. Ainakin minulle.