Olenpas tänään puheliaalla tuulella
. Olen huomannut, että ihmiset avautuvat minulle tavallista herkemmin ja kysyvät apua ongelmiinsa, mikä ei ole aina ihan mukava juttu. Esimerkiksi eräs opiskelukaverini, jonka olen tuntenut vasta muutaman kuukauden ajan, avautui minulle tosi henkilökohtaisista ja kipeistä asioista ja halusi kuulla, mitä minulla on asiaan sanottavana. Samoin tuleva työni ei suoranaisesti liity psykologiaan, mutta käytännössä joudumme käsittelemään tunteisiin liittyviä asioita työssämme äärettömän paljon. Nyt opiskeluaikana me olemme harjoitelleet ihan oikeiden asiakkaiden kanssa tulevaa työtämme, ja kun puhuin ensimmäisen kerran vasta puhelimessa tämän hetkisen asiakkaan kanssa, hän avautui ja purskahti itkuun ja kertoi melkein koko elämäntarinansa. Samoin ystäväni soittavat aina, kun haluavat, että analysoin, että miksi tapahtui näin ja näin..Hyvän päivän tututkin saattavat kertoa henkilökohtaisia asioitaan.
Itse tykkään kyllä auttaa/analysoida asioiden syitä ja seurauksia sen hetkisessä tilanteessa (saatan juuttua esimerkiksi tunniksi vaikka kauppaan keskustelemaan), mutta jälkeenpäin minut valtaa suunnaton ahdistus varsinkin vakavemmissa asioissa. Tulee sellainen olo, että en jaksaisi nähdä kyseistä henkilöä vähään aikaan, mutta toisaalta tunnen syyllisyyttä ahdistuneesta olostani, sillä henkilö on juuri uskoutunut minulle. Lisäksi joskus minulle avautunut henkilö rupeaa roikkumaan minussa kiinni, joka ahdistaa vielä enemmän. En tiedä johtuuko se siitä, että annan itsestäni liikaa tai uppoudun asiaan liian syvästi tai jotain. Huolettaa jo tulevan työni kannalta, että miten kestän, jos kaikki asiakkaat avautuvat minulle itse työhön liittymättömistä asioista. En ole kuullut, että opiskelukavereilleni olisi käyny samoin nyt harjoiteltaessa. Kysymys kuulukin: miten pystyn auttamaan ihmisiä, menemättä liian syvälle tilanteeseen, niin että rupeaa ahdistamaan?