No se on moro!
Täällä tällainen neljännesvuosisadan elänyt maalaistyttö. Nykyään tosin jo melko kaupunkilaistunut, ainakin asumisen suhteen. Sielun lempipaikka on kyllä edelleen siellä kototalon vieressä ohrapellon reunassa kauniina elokuun iltana. Se ei siitä miksikään muutu. Surullisen ja melankolisen musiikin kuuntelu on se, mistä ammennan voimaa ilooni. Ja sitten on tietysti luonto kaikkine eläimineen. Vaikka ihminen rakastaisi toista niin yksin on sielu tarkoitettu matkalleen, siitäkään ei pääse mihinkään. Voi vain toivoa, että sen toisen ihmisen sielu jaksaa kulkea mukana
Mun kirjoituksia voi tulevaisuudessa sitten lukea unien, henkimaailman ilmiöiden ja selvänäön osastoilla, muuhun perehtymiseen ei kyllä enää aikakaan riittäisi. Joskus on kausia, että kortit istuvat laatikossa yksinään kuukausia, eikä nää mitään kiinnostavia uniakaan. Sen tuntee, että nyt ei kortit kerro mitään, vaikka kuinka yrittäisi, mieli on välillä oikukas. Sitten on taas niitä kausia, ettei malttaisi mitään muuta tehdä, kun kirjoitella unipäiväkirjaa ja katsoa kortteja, nyt sattuu olemaan sellainen kausi
Kevättä rinnassa jo nyt, vaikka on sydäntalvi, kyllä sen jo silti tuntee!
Toivottavasti tästä nyt sai jotain tolkkua, iloinen rakastunut ihminen se täällä vaan hörhöilee
