seuraava »

[Chandra]

En muista onko tästä aiheesta keskusteltu aijemmin omana aihepiirinään.
No,aloitan kuitenkin.
Täällä on varmaan monia eronneita ja monenlaisia kokemuksia.
Ehkä tarinamme auttavat jotain juuri eroa pähkäilevää päätöksen teossa,joten perään kuulutan kokemuksia.

Aivan alkuun kirjoitan vain sen,mikä oli molemmissa avioeroissani tuttua ensimmäiset viikot.
No,ensinnä se päätöksen teko,johon kumpaankin tarvittiin sellainen tapahtuma,ettei ollut muuta vaihtoehtoa.
Pahinta oli pakkaaminen ja perheen hajoaminen.
Mutta se,mikä oli oudointa alussa oli herätä yksin suuressa parisängyssä.
Meni jonkin aikaa,kun herätessäni luulin nähneeni painajaista,että olin eronnut.Että kaikki vastuu lapsista ja taloudesta on nyt minulla.
Kunnes samantien tajusin,ettei se ollut painajaista,vaan totista totta.
Ja vaikka itse halusinkin rauhaa ja eroa,ei se helppoa ollut.
Tuppasivat hyvät muistot nousemaan pintaan jättäen huonot taka-alalle.
Silloin ei auttanut kuin kaivaa ne huonot sieltä.Se oli alun selviytymiskeino.

Nyt annan muille puheenvuoron.Toivon että monet uskaltaisivat kertoa omista kokemuksistaan,että saisivat tuntumaa erosta ne,jotka sitä nyt tarvitsevat.

Ai niin,parisänky vaihtui 120cm,oli helpompi herätä.

[Tiigris]

Minä erosin pari vuotta sitten pojasta/miehestä (  ) joka tuntui aivan sielunkumppaniltani, niin samanlaisia olimme, että muutuimme aina vain enemmän ikään kuin sisaruksiksi.. Kolme vuotta seurustelimme ja vaikka olimme hyvin nuoria, oli meillä kummallakin yhtä suuret ja vakavat unelmat yhteisestä tulevaisuudesta häineen, omakotitaloineen lapsineen..

Yhtäkkiä vain tunsin, että emme voi seurustella enää. En tiedä miksi, rakastan häntä edelleen hyvin paljon ja hän kohteli minua joka tavalla erittäin hienosti. Varmaankin suhteemme oli täyttänyt jonkun tehtävänsä, koska tulimme täydellisen hyvin toimeen, välillämme oli joka tavalla rauha, emme ennen eroa riidelleet ikinä... Joten kaikki intohimokin katosi...

Pahinta oli, kun menetin parhaan ystäväni jättäessäni hänet, hän olikin nopea ja löysi saman tien uuden, sellaisen tytön jonka kanssa hän todennäköisesti on loppuelämänsä ja nyt olen erittäin onnellinen heidän puolestaan, niin kaunis pari he ovat. Silloin alkuun olin hyvin mustasukkainen uudesta tytöstä, koska aloin itse suremaan eroamme vasta parin kuukauden päästä tapahtumasta, juuri silloin kun hän löysi uuden ja sitten en voinutkaan purkaa tuntojani hänelle, koska hänellä oli uusi elämä jota en halunnut häiritä..

Pahinta oli myös se että olen hyvin läheisyyden kaipuinen ihminen ja jos vain olisi mahdollista, olisin varmaan joka hetki kiinni jollakin tapaa toisessa ihmisessä, aina olen silittelemässä ja halailemassa rakkaimpiani (jos siis tiedän että se ei ahdista heitä  ).. Se on outoa, jos yhtäkkiä ei olekaan ketään ketä voi ohimennen pussata tai halata, ja juuri se yksinäisyys mikä valtaa kun menee illalla yksin peiton alle, eikä siitä vierestä kuulu sitä tuttua turvallista hengitystä.. Eron jälkeen ikävöin jopa sitä, että ei ollut muuta kuin omat astiani tiskattavana, eikä ketään, kelle tekisin ruokaa.

Se on aina vaikea kysymys, että milloin on valmis johonkin uuteen ja se kun tekee mieli kysyä toiselta, onko hänellä ollut jo jotain uutta sutinaa, vaikka se tieto tekee aina kipeää.. Eron jälkeen menee aika kauan että löytää sen "olen sinkku"-identiteetin, minä ainakin tunnen pettäväni exääni, jos liian pian eron jälkeen sohellan jonkun toisen kanssa.. Siksi minun on vaikea myös ymmärtää, miksi toiset pystyvät aloittamaan uusia suhteita niin äkkiä eron jälkeen.

[Sister of Night]

Tämä on kyllä hyvä aihe koska silloin kun itse erosin, oli muiden selviytymistarinoista paljon tukea!

Omalla kohdallani kaikki meni tähän tapaan:

Erosin seitsemän (kyllä, ne magiset 7 vuotta) vuoden suhteestani 4,5 vuotta sitten. Ja eron syissä täytyy nyt sitten olla ihan rehellinen:

Itse eroa halusin. Syinä oli se, että lähes koko suhteen ajan mulla oli ollut sellainen olo, että jossain on vielä jotain "parempaa" vaikka en oikein tiennyt että kuka ja mitä se voisi olla koska poikaystäväni oli todella ihana ja kultainen kaikinpuolin..kaikkea mistä olin joskus haaveillut. 

No, koska kuitenkin tuo tunne oli mulla niin vahva, niin sittenhän myös elin sen mukaisesti, eli viuhtosin välillä siellä sun täällä, suomeksi sanottuna petin häntä..eikä hän vielä tänäkään päivänä tiedä kaikkea. (Edelleen mietin että olisko pitänyt kertoa, mutta kun hän oli muutenkin erosta niin säpäleinä niin en rraaskinut..en tiedä teinkö oikein..)

Tuo asia sitten saikin minut miettimään. Lähinnä siis se, että miten voisin viettää loppuelämäni sellaisen ihmisen kanssa, jolta minulla on niin paljon salattavaa. Sitä pohdin pitkään ennenkuin uskalsin mitään konkreettista tehdä, mutta sitten eräs salama-ihastuminen siivitti päätöksen tekoa.

Muistan viimisen illan meidän yhteisessä asunnossa, kun suurin osa tavaroistani oli jo kuskattu uuteen pikku yksiööni ja jäljellä oli enää hänen tavaroitaan ja joitain meidän yhteisiä hankintoja. Istuin patjalla lattialla ja pidin siinä piknikkiä yksikseni ja mietin että onpas outoa kun ei tunnu haikealta eikä oikeastaan yhtään miltään.

Samaa ihmettelyä jatkoin pari kuukautta. Ei mitään ongelmia.

Sitten, kun erosta tosiaan oli se pari kk, ilmoitti eksäni löytäneensä uuden (Kuten Tigriksellä, tässäkin tapauksessa uusi löytyi tosi nopeasti..kihloihin ja naimisiin mentiin myös salamavauhtia).

Se olikin sitten kuin isku vasten kasvoja. 

Kai olin sen pari kuukautta mennyt jossain koomassa eteenpäin. Ja turvaa toi myös se, että eksäni koko ajan ruikutti minua takaisin. Kai  se oli joku hyvä varmuustekijä, että oli sellainen vaihtoehto palata takaisin jos sinkkuilu oliskin tylsää.

Mutta nyt kun se vaihtoehto otettiin pois, pääsi kaikki tunteet valloilleen ja oli pakko alkaa kohtaamaan ja käsittelemään niitä. Näin jälkeenpäin ajateltuna hyvä että näin kävi. Ties kuinka kauan tuo välitila olisi muuten jatkunut.

Pahinta mullekin oli se, että kun oli niin pitkään tottunut siihen, että elämässä on joku, jonka kanssa jakaa kaikki (noh, melkein kaikki) ja nyt olikin tietyllä tapaa ihan yksin. Se yksinolon hyväksyminen ja opettelu oli mulle vaikeinta.


Erosta toipuminen vei sitten aikaa kun toipumisprosessi pääsi käyntiin. Ystävät kliseisesti lohdutti, että aika parantaa, ja vaikka se silloin kuulosti nimenomaan kliseiseltä, niin totta se kyllä oli.

Hieman yli vuoden sinkkuilin ja opettelin hyväksymään ja nauttimaan yksinolosta. Ja sitten kun olit sinut asian kanssa niin tulla tupsahtikin nykyinen miekkoseni elämääni.

Hän on kymmenen kertaa vaikeampi tapaus kun eksäni, olemme totaalisen erilaisia, pienimmästäkin asiasta joudumme neuvottelemaan pitkään ja hartaasti koska olemme hyvin usein eri mieltä, ja toisen toimintamalleja ei välillä voi käsittää.

Mutta eipä ole kertaakaan tullut sellainen olo, että jossain on jotain parempaa, tai että voisin pettää häntä.

Yhteinen lapsemme syntyi elokussa, ja nyt opetellaan perhe-elämää.

Ja arvatkaa mikä on okeasti aika spookya:

Tämän eksäni esikoinen syntyi täsmälleen samana päivänä kun meidän lapsi!!!
 

[Sister of Night]

Mullakaan ei tuo salamaihastuminen johtanut sitten suhteeseen...samalla tapaa kun sie Tigrinum, en minäkään sitten kuitenkaan huolinut.. Mutta sillä oli selkeä merkityksensä kyllä antaa se viimeinen niitti että oli lähdettävä.

Ja ihan kuten sanoit, niin vaikka olis kuinka vaikeaa niin jotenkin sitä vaan tuntee että jotain on kesken. Sama tunne mullakin on nykyiseni kanssa...ja tosiaan yhteinen lapsikin on jo elämääm ihastuttamassa.

Pikku breikki voi kyllä tehdä hyvää! (Luin tuosta toisesta topicista suhteesi nykytilasta) Ja jos sisimmässään silti tuntee että se ei ole kaiken loppu niin tuskin niin sitten on.

Joka tapauksessa voimia!

[Chandra]

Tuosta minä nyt tunnistin itseni.

Sen tein,etten loukkaisi,,,
Nimittäin tuon perin lyhyen avoliiton jälkeen.
Minä harkitsin todella kauan mitä tehdä,etten loukkaa.
Todella kauan sitäkin,otanko yhteyttä tähän yhteen tyttäreen ja kysyn,missä mennään.
Myös yli kuukauden jahkailin sitä,otanko ex:ään yhteyttä,kun tyttäreltä sain tiedot ja myös mainitsi,että oli kysynyt,voinko kirjoittaa.
Minä olin lojaali pitkään vielä yksin ollessanikin.
En ole enää.
Tapahtumasta on aikaa ja toivon,että tämä nyt meneillään oleva
 liitto,on viimeinen,jonka voi asiakkaistaan luoda.

Naisia olkoon tuhatpäin,vaan samalta viivalta hakemaan kun kaikki muutkin.
On niin alentavaa,että toinen kerää ensin kaikki hyvät ja huonot puolet,kaikki mahdolliset yksityiset ja arkaluontoiset asiat työnsä puitteissa ja sitten osaa ensin elää sen mukaan,mitä tietää toisen haluavan.

Mikä meitä naisia vaivaa?
Miksi me ajattelemme niin kauheasti,miltä toisesta tuntuu,vaikka on itse poljettu niin lokaan kuin polkea voi.
Kuulinhan minäkin itsestäni mitä pöyristyttävimpiä asioita ja annoin vain olla.Ajattelin,että totuus sitten joskus tulee esiin.

Jätin tämän liiton tahallisesti pois,koska en laske sitä kuin feikiksi.
Se onkin ainoa avoliittoni ja vei halut kokeilla enää mitään.
Suunnattoman hyvyyden alle,voi kätkeytyä vaikka mitä.

[helen]

Helen ,on eronnut kohta yhdeksän vuotta sitten.
avioliitto päättyi henkiseen väkivaltaan.
Sen jälkeen en ole seurustellut, mutta jotain
on ollut, ja loppujen lopuksi ei yhtään mitään.
taidan olla nirso ,mutta siihen minulla mielestäni
on oikeus.Jos en hyvää saa, en huonoakaan
huoli. En ole uhrautunut, mutta lapsilla pitää olla
vakaa kasvualusta. Mitä minä käytökselläni
opettaisin jos tänään olisi joku, ja huomenna toinen?
Tyttäreni 17v. toivoo kovasti ,että tapaisin jonkun mukavan
tyypin:) Uskon kyllä vahvasti, että loppuelämääni
en yksin vietä, tai ainakin toivossa on hyvä elää.

[helen]

En tainnut ihan vastata kysymykseen.
Eron hain itse peloissani, mitä tapahtuu kun ex-mies
hakee kirjatun kirjeen postista. Se oli pelottavaa......
Kuitenkin sain itseni (en viitsi tähän kaikkea kirjoittaa)
koottua vaikka pelkäsinkin. Miltä muuten sinusta tuntuisi
jos joku tuijottaa sinua nojaten vaatekaapin oveen läpi yön
leipäveitsi kädessä?Minä ajattelin silloin , että tee mitä
lystäät minä nukun( nukuimme lastenhuoneessa minä ,ja tenavat.)
Tai välillä soitin asianajajalle hädissäni, hän ei kuitenkaan voinut
antaa kuin juridista apua.
Minulla oli ja on edelleenkin vahva tunne , että me selviämme.
Olen antanut anteeksi , ja uskon että hänkin.

[Chandra]

Noin minäkin ajattelen Helen.
Ja luulen,että yhdeksän vuoden jälkeen,
olen myös antanut anteeksi,niin itselleni kuin vastapuolellekin.
Toivon että jo paljon aikaisemmin,sillä en pidä tästä tilanteesta.
Anteeksiantamattomuus,jopa ajoittainen viha,syö ihmistä valtavasti.
Mutta vielä on hieman työstettävää.
Tämä on hyvä tapa lopettaa vanha vuosi.
Kirjoittaa pois kipeitä asioita.
Ei meitä montaa kommentoijaa ole,vaan jokaisella oma tarinansa.
Jokaisella ollut omat kipunsa ja kauhunsa,ainutkertaiset.
Jokin sentään yhdistää.
Olemme jo avoimina puhumaan kipeistä asioista ja sekin on tie paranemiselle!

[Riitta]

Sandra oletko nahnyt leffan Secret-Sinun on pakko nahda-ymmarrat enemman sen jalkeen!!!
Jos et loyda-niin mina lahetan sen sinulle.

[Chandra]

Voi Rakas Diamond!

En ole nähnyt,mutta arvannen mistä se kertoo,,,
En ole kuullutkaan.Liekö täällä meillä sitä?
Jos joku lukija nyt tietää,niin infoaaaa kiitos,ettei Diamondin aivan noin kaukaa tarvitse lähettää.

Voi kyllä olla aika kipeää katseltavaa.
Minä kun yritin kovasti antaa anteeksi.Ja pyytää anteeksi.
Reikissä kun opetetaan tuota anteeksiannon tärkeyttä joskus liikaakin.
Siitä sitten seurasi syyllisyys,kun se ei sydämestä tullut.
Joka päivä moneen kertaan tein tuota anteeksiantoharjoitusta.
Joskus tuntui,että hieman paremmin meni.
Useimmiten oli sellaista polotusta.
Olin vihainenkin itselleni.MIKSEN KYKENE!!!!?

Aikaa kului ja asia jäi hieman taka alalle.
Kunnes koitti tapahtumista vuosipäivä!
Aloin nähdä painajaisia.Yö toisensa perään ja monta kertaa yössä.
Ne eivät loppuneet.Minä taas psykiatrille ja kerroin murheeni.
Hän kehoitti,jos voimia riittää,viemään asian eteenpäin.
Minä vein.Olen kirjoittanut kommentteja ja vastannut niihin ja taas kommentoinut ja eettinen lautakunta puinut asiaa useissa kokouksissa.
Joka kerta kun kirjoitan,revin taas kaiken auki ja sitä anteeksiantoa ei tule.
Tammikuussa pitäisi olla lopullinen kokous.Toivon että asia on sitten siltä osin ohi.

Ehkä sitten,hiljalleen alkaa tasaantuminen.
En kirjoittanut kuin jäävuorenhuipusta.En soisi kenenkään kokevan moista.Se on kuin jostain elokuvasta Psyko.

En minä fyysistä väkivaltaa pelkää.
Joku minua "lohduttikin",että olisit tyytyväinen,ettei hakannut.
Ensinnäkin ei niin hintelä mies minua pysty edes pahoinpitelemään ja toiseksi,ne ovat vain ulkoisia jälkiä,jotka paranevat kyllä.
Aivan liian ovela hän sellaiseen oli.Ei jälkiä.

Olen minä väkivaltaa nähnyt paljonkin.Rauhoitellut ja saanut osumiakin.Soittanut poliisit paikalle,hetkellisesti pelännytkin,vaan ei se minuun ole jättänyt jälkiä.
Siis sellaisia,etten voisi antaa anteeksi ja anteeksi minulta on jälkeenpäin pyydettykin.
Kyllä minä uskon,että se anteeksiantokin jonain päivänä tulee,mutta nyt ei ole sen aika.

Kuten isossa kirjassakin sanotaan "kaikella on aikansa".
Anteeksiannon täytyy minun mielestäni lähteä suoraan ja puhtaasti sydämestä,ennen kuin se on anteeksianto.
Muuten se on vain sanan helinää.
Joskus sitten.Nyt pyydän anteeksi sitä,etten vielä kykene,kuten minulle niin viisaasti neuvottiin.Siitä neuvosta olen kiitollinen.

[Chandra]

Sen verran vielä,että tämä ei ole normaalia eron jälkeistä elämää.
Ei ainakaan minun mielestäni.
Huolimatta siitä,että avioliitoista minulla oli lapsia,se oli normaalia ja elämä tasaantui ihmeellisen nopeastikin.
Ensimmäinen ero niin helppo,kun olimme ystäviä eron jälkeen ja lasten isä oli ensimmäisen joulun vanhempieni luona joulun vietossakin.Kaikki tehtiin heille mahdollisimman helpoksi.
Toinen oli surullisempi lapsen takia,koska ei isä halunnut tapaamisoikeuksiaan käyttää.
Miehen vanhempien luona tyttö onneksi sai käydä niin kauan kun he jaksoivat.Heistä tulikin hänelle kovin rakkaista.

Oma elämäni jatkui alun ihmettelyn jälkeen.Tyhjyyden ja kaipauksen,sekä epäonnistumisen tunteen jälkeen alettiin rakentamaan uutta,meidän elämää.
Oli työ ja huusholli ja tarhat ja koulut.Ei siinä ehtinyt kuin iltasella kaivata.
Jos on vaikeaa selittää lapselle eroa ja auttaa häntä siitä yli,kun itsekin on siipirikko,niin kyllä siinä hyvätkin puolensa on.
Ei todellakaan ole aikaa jäädä märehtimään samaa asiaa ja ovat ainakin lasten äänet ja menot.

No,kieltämättä ne joskus väsyttivätkin,jos töissä jo oli ollut hankalaa ja kotitöitä paljon,mutta oli ihana mennä katsomaan nukkuvia lapsia,kun ei perheessä ollut enää turhaa riitaa ja nukkuivat niin suloisesti ja viattoman näköisinä.
Eivät erot suinkaan aina ole pahasta.Monille alkaa ystävyys sen jälkeen.