Kun koen olevani ruumiini vanki päätän usein tehdä jotain erittäin fyysistä. Esimerkiksi teen jonkun erittäin rankan treenin, jossa tuntee jokaisen lihaksen, liikeradan, hengityksen, sydämenlyönnin. Niin vahvan fyysisen tunteen jälkeen on aika henkevä olo ja pääsee jotenkin irti kaikesta mitä kroppaan on kertynyt. Silloin voi vaikka mennä suihkuun seisomaan tai saunaan istumaan ja vaan olla, vähän niinkuin meditoidessa.
Kysymys kiertoon.
Ja teetkö kaiken edellämainitun kun SI-nivelet ovat lonkassa menneet jumiin tai selkäsi on prakannu ja makaat opiaattilääkityksessä sairaalan tai terveysaseman laverilla, yrittäen useita kertoja nousta seisomaan että pääsisit kävelemään taksille ?
No, ehkä kysymykseni oli väärin muotoiltu kun kirjoitin siihen "koet", ois pitäny kysyä "kun olet" ?
Eli jatkokysymys, mitä teet jos ihan oikeasti olet pakotettu makaamaan pari vuorokautta vaaka-asennossa ?
ja senkin jälkeen jatkossa useita kertoja päivässä vaikka ei väsyttäis ?
(ps. Ei pari vuorokautta vielä mitään, taidemaalari Frida Kahlo joutu toisinaan olemaan sängyssä kipsissä ja venytyksessä pari kuukautta, filmitähti Isabella Rossellini oli muistaakseni skolioosin takia 2 vuotta kipsissä, suuren ajan siitä makuulla)
Niin no, kysymyksen muotoilu antoi ymmärtää vähän eri tavalla. Koen, että jokainen ihminen kokee ihan arkielämässään olevansa ruumiinsa vanki silloin tällöin ja menettää suhteellisuuden tajunsa ja sen takia vastasin noin. Hmm, tästä tuli vähän sellainen olo, että minun pitäisi kokea olevani jotenkin huono ihminen, kun olen tähän mennessä välttynyt pahemmilta vammoilta...en kai voi sille mitään, että olen ollut terve? Tuli vähän vihamielinen olo tuosta vastauksestasi...enkä tiedä oliko se tahallista.
Koska itse en ole joutunut olemaan kovinkaan pitkiä aikoja ruumiini vankina vammautumisen tai sairauden kautta, niin en voi sanoa, kuinka asian kohtaisin. Pahin kokemus itsellä oli kun jäin moottoripyörän alle ja en pystynyt itse kävelemään useampaan viikkoon saatikka peseytymään tai käymään vessassa. Ihmiskeho ja mieli ovat kuitenkin sen verran viisaita, että jälkeenpäin ihminen ei jotenkaan pääse enää takaisin niihin pahempiin kipuihin. En esimerkiksi edes muista suurinta osaa hetkistä, joita sängyssä vietin. Ehkä tästä hyvästä unohtamisesta kertoo myös se, että en koe koskaan olleeni ruumiini vanki vammautumisen takia, koska minulle ei kuitenkaan mitenkään erityisen pahasti sattunut. En siis ollut lähellä kuolemaa tai pysyvää vammautumista.
Ne viikot vietin sängyssä maaten, enkä muista miltä se tuntui. Lähinnä katsoin elokuvia ja nukuin. Että sellaista.