Suutun lähinnä itselleni. En oikeestaan kauheen helposti myönnä suuttuvani, pikemminkin loukkaannun/petyn ihmisiin ja asioihin ja suren asioita hiljaa omassa päässäni. Saatan itkee sit kun muut nukkuu.
Nuorempana potkasin vaatekaapin ovesta jalan läpi ja kaadoin kirjahyllyn, sillon ku ketutti, tai huusin pää punasena.
Myöhemmin mulla on tullu tunne, et se on tarpeetonta. Kenenkään ei tarvi kohdata mua sellasena.
Tiedän, et mulla on ongelmaa juurikin vihan käsittelyssä, en oikeuta itselleni sitä tunnetta ja pelkään liikaa loukkaavani toisia ihmisiä jos sanon jotain negatiivista. Haluaisin vaan kaikkien tulevan toimeen ja ratkaisevan asiat keskustelemalla ja olemalla aina reiluja ja ystävällisiä toisilleen, niin kenenkään ei koskaan tarvisi pahoittaa mieltään. (hei miten naivi ihmisen ajatusmaailma voi olla?
)
mitä tunnet ja teet kun kohtaat ja joudut olemaan tekemisissä ihmisen kanssa, joka on töykeä ja ajattelematon muita kohtaan jatkuvasti ja tuntuu oikeen keksivän asioita mistä voi suuttua ja valittaa kovaan ääneen?
