seuraava »

[tuulenviemää]

Rehellisyys maan perii sanotaan.

Olen itse aina ollut todella rehellinen ihminen, ja miettinyt että totuus on aina totuus, vaikka se sattuisi.

nyttemmin olen kuitenkin alkanut miettiä asiaa uudestaan.

Onko rehellisyys aina paras tie, vaikka siitä olisi osapuolille enemmän haittaa kuin hyötyä?

Onko parempi suojella muita totuudelta jos tietää sen satuttavan, vai antaako silloin muiden elää valheessa?

Missä raja kulkee, ja voiko elämä koskaan olla täysin rehellistä?

Jos kokee epärehellisyyden ahdistavana, mutta tietää että totuus olisi haitallista, onko helpompi vain siirtää taakka toisten harteille ja päästä omasta taakastaan?

Miten te määrittelette rehellisyyden? Onko rehellisyys aina ainoa oikea tie? vaiko milloin sitä saa vääristää?

[Riitta]

Hyva kysymys-missa tosiaan kulkee raja
Onko se valehtelemista jos tietoisesti jattaa kertomatta asioita joiden tietaa vahingoittavan joitakin.
Omasta mielesta yritan "loihtia"itseni pois niista tilanteista-miksi satuttaisin ketaan?

[*Kide*]

Rajan veto on todella vaikeaa, lähinnä tilannekohtaista ja henkilöstä riippuen... 
Ajattelin ensinnä, että totta kai totuus on aina parempi vaikka se satuttaisi. Enemmän sattuu, kun myöhemmin käy ilmi että sinulta on pimitetty jotakin "muka" hyvää ajatellen. Myös uskon valheen tai vain sanomattoman tiedon kaivavan sanojaa tai sanomatta jättäjää  : vastuu on siis kova, kuka tahtoo päättää mikä asia on toiselle vahingoksi ja mikä ei?
Toisaalta töksäyttely on toisenlaista, sitä en ihan niin läpi sormien katso. On ihmisiä, jotka rehellisyyden nimissä sanoa paukauttavat ihan mitä ajattelevat. Ei se paha ole jos mielipiteensä kertoo sitä kysyttäessä tai tilanteessa jossa kokee sen tarpeelliseksi. Mutta sanansa saa ja täytyy valita, miksi siis satuttaa turhaan? Eri tavalla sanottu sama asiakin on eri tuntuinen kuulla... 

[Asterix]

Sashasmia yön tunteina;

Rehellisyyden nimissä, minä valehtelen
ja etenkin silloin, kun tilanne sitä vaatii.

Sitäpaitsi, ei valehtelemisessa ole kenellekään mitään pahaa,
-ainoastaan siitä kiinni jäämisessä.

En voi arvostaa ihmisiä, jotka tekopyhästi sanovat,
etteivät koskaan valehtele
-hehän valehtelevat!

Totta puhuen elämäni ei ole ollut parempaa.

[Chandra]

Jos ystäviäni tietoisesti loukataan,ja loukkaaminen on jatkuvaa,ei kerta juttu,niin kyllä sanon.
Ajattelen aina niin,miltä itsestäni tuntuisi?
Haluaisinko tietää?
Siinä on yksi mittari,vaikka olemmekin kaikki erilaisia.
Ainoastaan kiitosta olen saanut silloin,kun olen asioista rehellisesti kertonut.Vaikka sattuisikin jonkin aikaa,on se parempi kuin tulla jatkuvasti höynäytetyksi ja yleensä kaikki ulkopuoliset tietävät.

Muutenkin,sen jälkeen kun päätin,että yritän ainakin välttää valehtelemista kaikessa,on elämä ollut helpompaa.
Ei tarvitse miettiä mitä kenellekin on sanonut.
Ja kyllä herkät ihmiset valheen vaistoavat.Se se vasta ikävän tunteen jättää.

Muuta nämäkin asiat pitää itse kunkin päättää omalla kohdallaan.Mikä tuntuu oikealta itselle.

[Esmiralda]

Onneksi ihmiset kyselee niin vähän!

Ei tarvitse valehdella.

Mutta hiljaiseksi olen oppinut. Ja tuntuu että yhä hiljaisemmaksi käyn. 

[Riitta]

Niin, hiljaisuudesta se kaikki alkaa-todella joskus on parempi olla hiljaa...

[Indico]

TOTUUS TEKEE MEIDÄT PUHTAIKSI.
Uskokaa tai älkää, mutta rehellisyys on ainoa tie kasvuun.
rehellinen itselleen, on kai se tärkein.
Kaikki eivät halua kuulla totuutta ja vaikka sen kertoo, he kääntävät asian mieleisekseen, joten parempi olla hiljaa..

[Esmiralda]

Näin varmasti onkin!

Silloin kun toisen sanoma tekee kipeää, on jossakin isketty totuuteen. Voi aina valita; selän kääntämisen ja 'paskat' tai pysähtyä tutkimaan itseään. 

[Chandra]

Totuus kyllä tekee kipeää,mutta siltikin haluan itse kuulla totuuden ystäviltäni ja läheisiltäni.
En kaipaa mitään teennäisyyttä.
Miten te,jotka valitsette mieluummin hiljaisuuden,kestätte kuunnella ystävien jutustelua esim.Ystävästä tai muuten tärkeästä ihmissuhteestaan,jos tiedätte,että ystäväänne kuitenkin pidetään vain vlineenä omien tarpeitten tyydyttämiseen?
Että toinen on edessä ihan muuta kuin selän takana.
Eikö ole vaikeaa silloin ottaa kantaa,tai vastata,jos hän mielipidettänne kysyy?
Ihan nyt vain toiminta tavoista kyselen,en siltä pohjalta mikä on oikein tai väärin.

Minä en vain kovin kauan kestä sitä että ystäviäni hyväksi käytetään.
Ja pidän totuutta kuitenkin aina parhaimpana vaihtoehtona.
Hiljaa voi olla,jos ei mitään kysytä.
Parhaat ystävät vaan yleensä haluavat kuulla mielipiteen,tai muuten jakaa kokemuksiaan.
Ääh,,,en osaa selittää mitä tarkoitan.

[Esmiralda]

Jaa-a, olen miettinyt juuri tuota kysymystä.

Nimittäin eräs ystäväni haluaisi kovasti, että lähtisin hänen kanssaan ulkomaan matkalle. Tunnen hänet hyvin, koska asuimme yhden vuoden samassa huushollissa tässä opiskeluaikoina noin kymmenen vuotta sitten. Hän on 'alkoholisti' joka ei myönnä tarvitsevansa apua. Meinasi kyllä miehensä kanssa menettää poikansa, joten mies ainakin järkiintyi eikä käytä lainkaan. Ystävänikin lopetti, mutta nyt kun heillä on lopullinen ero, katsoo oikeudekseen silloin tällöin vähän juhlia.

Hän on tyyppiä, joka ei lopeta ennenkuin on 'pakko', ei häntä saa edes raahamalla kotiin ja jos saa, on tosi änkyrä ja vaikea. Siis menettää kontrollinsa. Kuitenkin olen seisonut mahdollisuuksien mukaan hänen rinnallaan monenlaisissa vaikeuksissa ja sanonut asioita aika suoraan. Paitsi tätä.

Hänellä ei ole matkustuskaveria. Enkä minäkään halua olla. Jos minä lähden matkalle, lähden tätä nykyä levon vuoksi, en ketään holhoomaan enkä jännittämään. Näin sanon itselleni. Ystäväni kyllä tietää mieheni kunnon tällä haavaa, ja ymmärtääkin etten voi lähteä. Senkin vuoksi.

Siis näen ettei minun tarvitse selitellä eikä valehdella, mutta ei puhua rehellisestikään. Ehkä se tulee eteen. Silloin täytyy kertoa hänelle, että hänen alkoholin käytön vuoksi en halua häntä matkakumppanikseni.

Arvatkaa, onko se helppoa kuulla! 

[Chandra]

Ei ole helppo kuulla ja on vaikea tilanne.

Itselläni oli ystävä,nainen,jolla samoja ongelmia.
Hän kävi kanssani mökillä ja ensin menikin ihan hyvin.
Selvinpäin on mitä herttaisin ja ihanin nainen.
Mutta humalassa.
Koska en itse ottanut,hän alkoi ottaa mukaan salapulloja.
Toki ymmärsin saunaoluet tai siiderit,mutten halunnut mitään todella humalassa olevaa seuraa.
En tässä kohdein joutunut asiasta sanomaan.Lakkasin vain pyytämästä häntä mukaan ja monet muutkin ihmissuhteet häneltä kaatuivat.
Nyt on ollut pitkään selvänä ja uskon,että oivalsi itse,miksi ihmiset ympäriltä hävisivät.
En lähtisi myöskään lomalle hoitamaan ja valvomaan ketään.
Usein siinä saattaa vielä mennä koko yökin.

Mutta jos sinut on tarkoitettu tuon sanoman välittäjäksi,niin se tilanne tuodaan eteesi,tai saat olla hiljaa.
Mutta ehkä se havahduttaisi ystävääsi näkemään,miksi seura on vähissä ja hänkin haluaisi riippuvuudestaan päästä.
Lopultahan se olisi lahja hänelle.

Mutta kuten kirjoititkin,asia on vaikea,enkä minäkään puuttuisi,ellei sitten tulisi tilannetta,että haluaisi minut kanssaan jonnekkin.
Silloin kyllä yrittäisin asian mahdollisimman kauniisti ja asiallisesti esittää.Pakkohan se olisi,tai joutuisi keksimään jonkun valheen,jossa sitten taas joskus sekoaisin,kun en muistasi mitä olen sanonut.

Mutta yleisesti luulen,että alkoholistit sisimmässään tiedostavat tämän itsekkin.Sinä vaan olet niin kiltti ja auttavainen,että ehkä siksi ajattelee,että saattaisit lähteä.Ikäviä juttuja.

[pagan]

Miten se meni "Olkoon totuus kuinka alhaista tahansa, on se silti korkeampaa kuin tekopyhyys."

Ja voi veljet, että minä olen taas ajanut itseni tähän hirveään tekopyhyyteen. Minun suurin ongelmani on se, että minä olen hirveän valheellinen itselleni. Minä valehtelen itselleni taas kaikesta. Ja olo on sen mukainen. Minä yritän pitää ihmisistä, ja olla kuin kaveri, vaikka todellisuudessa en haluaisi olla tekemisissä. Ei sillä että heissä jotain kauheaa olisi, mutta kun minä pidän niin erilaisesta elämäntavasta ja koko maailmankäsitys niin erilainen.

Ja sitten minä olen tässä "hyvyyden" tavoittelussani yrittänyt väittää itselleni, että minä en kaipaisi ainakin välillä sellaista glamouria ja jos rehellisiä ollaan, niin minä pidän esim. upeista autoista. Mutta kun minä haluan olla "hyvä" ja ekologisti, ja ei-materialisti, niin minä sitten valehtelen itselleni, että se on "syntiä" ja hyi hyi, ja olen sitten marttyyri, ja haukun muita ihmisiä pinnallisuudesta ja materialismista, ainakin mielessäni.

Ja se kaikista pahin tekopyhyyteni liittyy juuri ihmisiin. Minä vuodesta toiseen vain yritän vääntää itseäni siihen asentoon, että minä kyllä rakastan kaikkia ja annan kaikki kaikille anteeksi. Ja se mitä todellisuudessa tapahtuu, niin minä täytyn vihalla ja katkeruudella.  

Ja sekin vähäinen ymmärrys ja rakkaus katoaa, kun yritän valheellisesti olla aina vain ja vielä vain parempi ja parempi ja että, en suutu, enkä ole vihainen, enkä kateellinen, enkä sitä enkä tätä.

Raivostuttavaa  

Mutta onneksi tästä kärsin kaikista eniten minä itse, kun tässä olotilassa vetäydyn neljän seinän sisään murehtimaan ja katkeroitumaan, että hitto, kun en saa olla sitä mitä oikeasti olen...

hoh..  

[Mirjam*]

Minä kyllä arvostan rehellisyyttä ja se toimii hyvin läheisissä suhteissa tai niissä sille on hyvä kasvupohja, koska alla on "sitoomus ja turva".
Toki arvostan sitä kaikissa ihmissuhteissa ja kohtaamisissa.
Jos en voi jostain syystä sanoa jotain suoraan, olen mielummin hiljaa, kuin kerron muuta.

Mitä sitten rehellisyys onkaan ja mistä suunnasta ja miltä pohjalta sitä arvioi(?)
Tunnerehellisyys, on mielestäni sitä, että kertoo ja voi kertoa vilpittömästi mitä tuntee. Ja vastavuoroisesti sitä, että itsellä on kapasiteettia myös kuulla ja vastaanottaa toisen tunteet tai niiden ilmaisut.

Sensijaan kyseenalaistan sellaista rehellisyyttä, missä "nähdään" jotain toisessa tai toisen elämäntilanteessa ja arvotaan, onko "rehellistä" laukoa se oma "rehellinen" arvionsa(?)
Oma arvio kun lopultakaan ei aina välttämättä ole "se oikea" ja silloin saattaa ollakin siunaus se, ettei lauo jotain suoraan.
Ainakin on hyvä miettiä miten asiansa ilmaisee.
Ei ole koskaan rakentavaa ilmaista itseään ylhäältä tai alhaalta käsin.
Vaan mielummin kohtaamalla tasaveroisena ja niin aitona kuin kykenee.
Sekin on mielestäni rehellisyyttä, että uskaltaa myöntää olevansa keskeneräinen.
Uskaltaa ilmaista juuri ne ajatukset ja tunteet, mitä pohjimmiltaan kokee, eikä hypi niiden yli ja heittele jotain "mikä kuulostaisi ehkä hyvältä ja fiksulta".

Itselleen rehellinen oleminen on myös tärkeää.
Tai ei ehkä itselleen, vaan sille omalletunnolleen, intuitiolleen, joka on linkki johonkin suurempaan "elämän tarkoitukseen".

Kuulin tuossa juuri opiskelujeni lomassa "tarinan", jossa ajatuksena oli erotella aito-omatunto ulkoisesta moraalista.
Se meni jotenkin niin, että jos on illalla myöhään liikennevaloissa, kadut ovat autiot ja palaa punainen valo. Jos kuuntelet (tervettä maalaisjärkeä) ja aitoa-omatuntoa, menet päin punaista, mutta jos kuuntelet ulkoista moraaliasi, odotat siinä täysin tyhjillä kaduilla, sitä vihreän valon syttymistä.

Itse en tuota allekirjoita kyllä.
Toinkin oman näkökulmani silloin esiin, mutta oli vain hetken hiljaisuus, ikäänkuin kukaan ei olisi edes ymmärtänyt mitä sanoin ja sitten jatkettiin taas aiheesta... 

Minusta muutos ihmisessä ei tapahdu anarkialla ja vaihtamalla "vaatteita".
Muutos tapahtuu ihmisen sisällä.
Ihminen, joka todella on muuttunut sisällään, ei kaipaa ulkoisia oppeja enää, eikä hänen tarvitse omaa muutostaan esittää muille "kävelemällä päin punaisia", vaan hän voi odottaa niitä vihreitä valoja.
 

[Riitta]

Minulla oli kauan sitten huono kokemus rehellisyydestani:
Minulla oli herttainen naapuri, mutta han oli hyvin naivi ja kaikki muut naapurit tiesivat, etta hanen miehensa pettaa hanta ja jopa oma mieheni naki taman naapurin suutelemassa autossa tata toista naapuria
Mina onneton menin varovaisesti vihjaisemaan hanelle ja tama naapurinin meni pahaan masennustilaan ja myohemmin onneksi selvisi siita mutta tama mies jatkoi silloin talloin pettamista ja naapurini jatkoi elamista taman aijan kanssa-eli tama on ollut laksyni-OLE HILJAA!