Siitä on niin kauan kun muistan minkäänlaisia ekstaattisia kokemuksia, kaikki värit on mun maailmassani taittunu mustaan ja harmaaseen ja muodot kadonnu äärettömyyteen... konkreettinen elämä ei oo siis tuntunu kauheen houkuttelevalle tai mukavalle.
Oon paennu sitä mieltämällä itteni jotenki "henkisenä" ja lukenu, kirjottanu, pohdiskellu paljo.
Nyt oon erittäin hämmentyny kun tuntuu että ne värit ja muodot on palannu ja se on myös hämmentävää kun muutkin asiat kiinnostaa ku lukeminen ja tällanen "älyllinen puuhastelu". Haluais tosiaan maistella sitä konkreettista elämää ja nauttia siitä sellasenaan. Mutta kun en oo tottunu sellaseen ollenkaan ja nyt on jotenki sellanen hämmentyny ja tyhjä olo kun ei oikein tiedä miten pitäis toimia tai olla.
Mä en oo löytäny sitä aluetta, jolla mä olisin hyvä ja uusia harrastuksia on korkee kynnys alottaa kun asetan ittelleni heti niin korkeet vaatimukset, että vähemmästäki masentuu.
Itse asiassa toi kuvais aika hyvin mun koko elämäntilannetta; ihan niinku mä menisin elämäni ensimmäiselle pianotunnille kun mä en koskaan oo nähny pianoo. Siitä huolimatta mä oon kuullu muiden pianon soittoo ja mun tavotteet on korkeella. Sitte siellä tunnilla mä tunnen vaan olevani ihan täys hölmö ja oon ihan hirveen pettyny ja hämmentyny. Lopetanko heti alkuunsa ettei tästä tuu mitään vai vedänkö syvään henkee ja mietin minkä takia haluan oppia soittaan pianoo ja sitten vaan kestän sen etten heti oo täydellinen virtuoosi. Kas siinä pulma. Kun kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä vaikeilta omalla tavallaan.