No minäpä valaisen. Teiniangstihan pitäisi elää silloin kun on teini-ikäinen, tai pitäis ja pitäisi, silloin sitä ymmärretään. Noh, hyvin monet ihmiset joutuvat kasvamaan perheessä, jossa ei ole vanhempia, on vain biologinen äiti ja isä tai muut huoltajat, joilla ei ole minkäänlaisia henkisiä, psyykkisiä kykyjä toimia kasvattajana, tai antaa minkäänlaista rakkautta, kun ovat siihenkin täysin kykenemättömiä.
Tämä johtaa siihen, että tällaisessa perheessä lapsi/lapset eivät kasva tunne-elämältään, koska heidän koko energiansa, ajatuskapasiteettinsa ja aikansa menee siihen, että he yrittävät pärjätä näiden arvaamattomien ja ehkä joissain tapauksissa jopa vaarallisten aikuisten seassa. He yrittävät vain ja ainoastaan selvitä hengissä.
Sitten kun sieltä jossain vaiheessa pääsee pois, niin sitä joutuu tänne suureen ja pelottavaan maailmaan vailla minkäänlaisia sisäisiä valmiuksia pärjätä. Mutta siitä huolimatta ihmiset pärjäävät yllättävänkin hyvin. Ainakin johonkin saakka.
Yleensä juuri päälle kolmissakymmenissä alkaa huomata, että elämäänsä ei saa järjestykseen, ei pysty muodostamaan rakkaudellisia ihmissuhteita, ei edes kunnon kaveruussuhteita, vaikka on tehnyt mielettömän paljon töitä kaiken eteen. Niin siitä huolimatta kaikki se tehty työ valuu hukkaan.
Siinä vaiheessa kun voimat loppuvat, eikä enää jaksa tehdä sitä hirvittävää työmäärää kaiken eteen, niin alkaa kyselemään, että miksi tämä elämä on näin vaikeaa, ja oikeastaan koko elämä vain hyvin tuskainen kokemus.
Suurin osa tietää alitajuisesti, että missä tämä "epäonnistumisen" siemen on kylvetty.
Ja kun toivon mukaan ihminen alkaa tässä vaiheessa, juuri esim. kolmekymmentäviisi vuotiaana kasvamaan omaksi itsekseen, se vaatii raivoa, itkua ja koko tunnekapasiteetin, mitä vain ihmisestä löytyy, koska ihminen ei voi kasvaa omaksi itsekseen, jos hän ei kyseenalaista muiden mielipiteitä, ja kaikkea mitä täällä maailmassa nyt vain on. Vain sitä kautta voi löytää ne omat mieltymyksensä, rakkauden kohteensa, omat intohimonsa, lahjansa ja mielipiteensä. Ja kaikkein tärkein, ne omat tunteensa.
Kaikista kauheinta on, jos ihminen ei käy tätä vaihetta koko elämänsä aikana, vaikka se tulisi kuusikymmentäviisi vuotiaana, on sekin parempi, kuin ei koskaan. Koska on maailman surullisin asia, jos ihminen ei löydä omaa lahjakkuuttaan koskaan.
Se, että näkee jonkun ihmisen käyttäytyvän tämän luterilaisen kulttuurin mukaan ikään sopimattomalla tavalla, niin tietysti herättää tunteen, että jotain on vialla. Osa näistä inhon tunteista liittyy juuri siihen, että mikä nyt missäkin kulttuurissa on sopivaa käytöstä tietyn ikäiseltä tai tietyltä sukupuolelta, ja osa ehkä sillä, että ihan todellakin jossain vaiheessa joku on toiminut väärin. Ja kun sitä väärintekijää ei tiedä, eikä näe, niin kohdistaa sen sitten siihen läsnäolijaan.
Ja vielä eräs osa siinä inhossa voi liittyä siihen, että tässä kulttuurissa "uhri" jää yleensä yksin, ihan tätä meidän oikeuslaitosta myöden. Suurin osa asettuu enemmän tai vähemmän sen "vahvemman" puolelle, ehkä pelosta, että tämä "uhrius" tarttuu, tai että itse joutuu tämän inhon ja myötähäpeän kohteeksi.
No tällainen näkökanta.
Ja vinkkinä, että tällaisessa angstissa olevalle ihmiselle, niin paras mitä voi antaa, on, että ilmaisee hyväksynnän hänen tunteilleen. Ihan vain kertoo, että sinä todellakin saat tuntea vihaa, tai että sinulla on oikeus olla vihainen. Koska se on se, mitä hän eniten kaipaa, että joku kertoisi hänelle, että sinä saat tuntea sellaista tunnetta kuin vihaa. Ja tämä ei todellakaan lisää sitä hänen vihaansa, vaan taatusti laimentaa sitä, miten hän sen ilmaisee, koska joku on kuullut ja nähnyt sen hänen surunsa ja vihansa, niin sitä ei ehkä sen jälkeen tarvitse enää voimistaa, eikä ilmaista muita loukkaavalla tavalla, koska se on nähty, kuultu ja sille on annettu hyväksyntä.
Eikä kannata mennä arvostelemaan tai neuvomaan, että miten sitä saa ilmaista, koska se ei aikuisiässä olevalle ihmiselle auta, sillä hänellä on voimaa ja kykyä tehdä ihan mitä hän haluaa. Pelkät hyväksyvät sanat sille tunteelle, ja aivan taatusti se ilmaisumuotokin tulee ihan hyväksyttäväksi.