Sinäpä Tigrinum vedit juuri sellaisen aihealueen esiin,jota äsken pohdiskelin.
Miten varsinkin parisuhteessa,molemmilla on valtavasti vaatimuksia ja odotuksia siitä,miten toisen tulisi käyttäytyä,mitä sanoa,jotta minä olen onnellinen.
Ja että hänen kuuluu tehdä minusta onnellisen ihmisen.
Kun sanoi noin,niin ei tunnu kivalta.
Kun rajoittaa,ei tunnu kivalta.
Ja useimmiten me olemme mukavia,iloisia ja hyväntuulisia juuri muitten,kuin sen puolison,kumppanin seurassa.
Miksiköhän?
No siinähän sinä keksit vastauksen.
On valtavasti niitä odotuksia ja sille jonka kanssa eniten on,johon turvaa,kasaa niitä eniten myös.
Sille kiukkuilee,joka on turvallinen.
Lapset kiukuttelevat vanhemmilleen,koska yleensä tuntevat olonsa niin turvalliseksi,että tuo ei hylkää minua,vaikka nyt osoitankin pahan oloni.
Siksi minusta ei taida olla enää vakituiseen parisuhteeseen,saman katon alle.
En halua täyttää kenenkään odotuksia,vaan toimia vapaana.
En myöskään halua,että toinen toimii vasten tahtoaan vain minua miellyttääkseen.
Jos elämääni tulee joskus joku,joka haluaa samaa vapautta ja kuitenkin luottamusta ilman mitään kauheita kuulusteluja,niin asia on eri.
Minulla vaan ei oikein ole kokemusta siitä,että täydellinen vapaus ja luottamus toimisivat.
Ehkä eri katon alla,mutta ei saman.Siis omalla kohdallani.
Eikä niitä lupauksia tarvitse hautaan asti antaa,kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu,mutta sanoa,että kerron sinulle jos jotain alkaa mennä pieleen ja pysyä siinä lupauksessaan.
Eli ikuinen yksin asuva!