seuraava »

[Lilli]

Esmiralda,

olen muuten sitä mieltä, että Rapukin voi suhtautua hyvin intohimoisesti tiettyihin asioihin. Näitä asioita voivat olla mm.

-Äitiys, perhe, koti, isänmaa
-Historia
-Sukututkimus
-Perinnetieto
-Ruoka
-Paikallispolitiikka
-Tieteen "lotrausalat", esim. kemia
-Psykologia
-Kaupankäynti (esim. Suomen kuuluisin kyläkauppias on Rapu).

Lisätään yhtälöön vielä Auringon huone, niin intohimojen kohteet tarkentuvat entisestään. Taiteellisellakin Ravulla nuo yllämainitut asiat voivat tulla tuotannossa hyvinkin voimakkaasti esille.

Intohimo ja työhän ovat kaksi eri asiaa. Mutta tietenkin mitä hallitsevampi ominaisuus intohimo ihmisessä on, niin sitä vaikeampi on tehdä mitään sellaista, mitä kohtaan ei tunne intohimoa.

[Esmiralda]

He, he...allekirjoitan monta juttua tuosta, mm. historia, sukututkimus, ruoka...

mutta en kyllä allekirjoita tuota, että intohimo ja työ olisivat eri asioita.

Se on vain tämä luterilainen arvo, jossa elämme niin sokeasti puurtaen, arkisesti ahertaen otsa kurtussa ja naama vääränä, kunnes saamme sohvalle lösähtää ja josta lapset sitten näkevät mitä TYÖ on. Siis jotakin hirveää!

Jos lapset jo saavat pienestä suuntautua siihen työaleueeseen, ota he todella haluavat tehdä  (ja vaihtaakin voi jos pieleen menee), niin pitäisihän siinä jo olla mukana oma halu ja intohimokin voi läheltä liipata.

Sen mukaan mihin ihmiset satsaavat aikaa, luulisi, että se on työ, johon tämä elämä kohdistetaan. Vai miekä lienee....

Siis ihanne pitäisi olla intohimolla työn kimppuun, eikä tuskanhiellä pelko kurkussa.....

Elämme hyvin vääristynyttä liikuntoa! 

Lainaus Lilliltä: Mutta tietenkin mitä hallitsevampi ominaisuus intohimo ihmisessä on, niin sitä vaikeampi on tehdä mitään sellaista, mitä kohtaan ei tunne intohimoa.

Ja sitten vedät kuin punaisen viivan tuollaisen huomion!! Eli mitä enemmän luterilaisella on intohimoa, sen hankalammaksi tulee sellainen työ, joka ei ole mieluista. Hm. Siis siinä tuo suomalaisen masennus piileekin!!!

Tuossa on muuten vinha perä, Lilli! Hyvä näkökulma, kun sitä oikein pitemmästi miettii...

[Lilli]

Niin, en tarkoittanut sanoa, etteikö työhönsä voisi suhtautua intohimoisesti (ihannetilahan tämä olisi), mutta moni tekee duunia monesta muusta syystä kuin intohimosta. Raha, maine, arvostus, kunnia, turva yms. voivat olla joillekin se pääasiallinen tavoite työnteossa. Tunnen esim. lääkäreitä ja arkkitehtejä, jotka oikeasti haluaisivat tehdä jotain ihan muuta työtä. Nämä henkilöt ovat luultavasti valinneet kyseiset urat kunnianhimoisten vanhempien painostuksen alaisena ja arvostuksen takia, eivät siksi, että olisivat valitsemistaan aloista intohimoisen innostuneita.

[Mirjam*]

Lainaus Lilliltä: Mutta tietenkin mitä hallitsevampi ominaisuus intohimo ihmisessä on, niin sitä vaikeampi on tehdä mitään sellaista, mitä kohtaan ei tunne intohimoa.

Minulla tämä on aina pitänyt paikkansa. Ei mikään helppo tilanne, kun se ei ole aina mahdollista. Sitä en tiedä johtuuko se vain "laiskuudestani" vai sitten jostain "intohimosta", mutta olen lopettanut monet työt juuri sen takia, etten koe sitä sisältörikkaaksi.
En koskaan ole miettinyt ammattia tai työtä jonkun muun arvon kuin sisältörikkauden pohjalta. Tuntuu, että olen jopa jollain lailla "pakotettu" siihen, koska olen myös kärsinyt siitä, että en vain mene/hakeudu niihin tekemisiin, mitä en voi tehdä täydellä sydämellä/innolla ja tunteen palolla. Alkaa vain tökkiä niin lujaa ja ahistaa ja jos en siitä usko, tulee muita "hankaluuksia", jotka pistävät lopettamaan sellaiset työt ja tekemiset. (jopa opiskelut)
Tai sitten olen vain laiska. 

[Esmiralda]

Uskon, että 'laiskuuden' taakse kätkeytyy myös paljon totuudellisuutta.

Olen seurannut 'laiskan' poikani yhteisöön sijoittumista. Hän päätti joskus, että hän ei mene kuin vain siihen työhön, mihin hän halusi kouluttautuakin. Hän ei etsi rahaa, eikä kunniaa. Hän etsii elämän mielekkyyttä!

No joo. Vuosia olen seurannut. Hänellä on noita bändeja, talkootöitä tekee kamalan innokkaasti siellä missä sykkii hänen mielihyvä, ehkä se intohimokin. Voi, voi. Veljensä nimittää häntä yhteiskunnan peräkamaripojaksi. Paljon olen minäkin joutunut auttamaan.

Mutta...hän taistelee elämän mielekkyyden puolesta. Koko ajan hän elää kamalasti, antaa itseänsä kyllä yhteisölle, ryhmille, yksityisille...antaa sydämensä ja korvansa, tunteensa. Sellaisesta ei kiitetä, siitä ei saa nimeä, siitä ei saa rahaa, siitä ei saa palkkiota, se ei ole yhteisön näkyvä muoto.

Arvaa, mitä sodan aikainen sukupolvi, kuten ukkoni siitä sanoo.
Minä, illuusioiden mestari, ajattelen hiljaa muuta. Henkistä ei vain vielä arvosteta.

Nyt on poika rakastunut. Naisen edessä hän alistuu, tekee työtä mitä saa, kun vain saa jotain yhteiseen kekoon. On vireessä mihin vain.

Nytkö hänet nielaistaan johonkin suureen virtaan!    jossa ihanteet mätänevät ja katoavat...

[Riitta]

Luin juuri Master Astroloogin Jeff Levine'n kommentin ja han vaittaa, etta inspiraation antaa Neptunus ja transformaation tietysti Pluto, etta ahaa elamys tuleekin Neptunukselta 

[Esmiralda]

Kiitos huomiosta! Uskon, että Neptunus on herkkää luovuutta.

Vedin täältä Sepon tulkintaa Neptunuksesta:

Kreikkalaisessa mytologiassa Neptunusta vastaa Poseidon, meren, maanjäristysten ja hevosten jumala. Hän sai hallittavakseen meren vedettyään arpaa veljiensä Zeuksen ja Haadeksen kanssa. Poseidon kävi jatkuvasti taistelua maanpäällisten paikkojen vallasta. Poseidon hallitsi merta ja sen äärettömyyttä kolmikärjellään. Symbolien yhteys on hätkähdyttävän selvä ja astrologisessa ajattelussa Neptunus hallitsee vesielementtiä, joka ihmisen elämässä liitetään tunteisiin. Suurimpana esteenä matkallamme kohti henkistä päämääräämme ja sisäistä harmoniaa ovat juuri tunne-elämämme alueet. Hermeettisen symboliikan mukaisesti materia puhkaisee tiensä sielua edustavan puoliympyrän läpi matkalla kohti henkistä tietoisuutta. Jokaiselle on varmaan tuttu tilanne, että tietää mitä jonkun asian tai ihmissuhteen kanssa pitäisi tehdä, mutta pelko sekä omista että toisen tunnereaktioista estää päätöksen toteuttamisen käytännössä. Mieluummin haluamme haudata koko ongelman ja täyttää syntyvän tunnetyhjiön haaveilla ja kuvitelmilla. Sisäinen Soturi kertoo tarkemmin siitä, mitkä ovat sinun herkimmät alueesi ja miten niiden kanssa kannattaa menetellä. Neptunuksen edustama herkkyys on aina suuri lahja, jonka voit ottaa tehokkaammin käyttöön, kun tiedät millä alueella se ilmenee.

Eli omataksemme intohimoa meidän tulee voittaa pelkomme! Rohkea vain voi tuntea intohimoa?

[Emelia]

Hei,
olettepa tehneet mielenkiintoisia huomioita...
Sen verran ehdin eilen lukaista tuota Green'in Pluto Vol. 1 -opusta että mieleen jäi että evoluutioastrologiassa Pluto liitetään karmaan; menneisiin elämiin, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Pluton huone ja merkki syntymäkartalla edustaa niitä Sielun haluja, toiveita ja intohimoja (desire) , joiden kanssa synnymme tähän maailmaan ja sen vasta päätä oleva polarisaatio- piste, merkki ja huone, puolestaan edustaa niitä haluja, toiveita ja intohimoja joita tässä elämässä tavoittelemme tai joita pitäisi opiskella/ oppia. Kysymyksessä on dualistinen kiertokulku, päästä eroon menneestä/ palata kotiin.

Esmiraldan huomio sodanjälkeisen sukupolven suhtautumisesta sopii myös tähän oikein hyvin, sillä vuoden 1939 syyskesällä Pluto siirtyi pitkäksi aikaa (1950- luvun loppuun saakka) Leijonan merkkiin, joka sopii hyvin sodanjälkeiseen maailman uudelleen rakentamiseen. Heidän läksynsä tässä elämässä onkin oppia Vesimiesmäistä suhtautumista asioihin.

[- Kastehelmi -]

Intohimoinen taiteentekijä ymmärretään vähän paremmin. Heillä on ikäänkuin lupa olla hulluja. Mutta jos hekin saavat töitä valmiiksi liian nopeasti, ei sekään ole hyvä. Siihenkin tulee mukaan että tuskaa ja aikaa pitää kulua...

Just tää ajattelumalli on tullu mulle lähiakoina tutuksi. Mä koen itseni tosi intohimoseksi ihmiseksi ja kun pääsen toteuuttamaan itseäni mielekkäällä tavalla (taide), uppoudun siihen täysin, oon ikäänkuin yhtä sen jutun kanssa. Kukaan ei pysty pysäyttään mua ja häiritä ei kannata!  Eli on ikäänkuin lupa olla hullu, mutta sitten löytyy näitä turhauttavia jarruja. 

[Esmiralda]

Hei,
olettepa tehneet mielenkiintoisia huomioita...
Sen verran ehdin eilen lukaista tuota Green'in Pluto Vol. 1 -opusta että mieleen jäi että evoluutioastrologiassa Pluto liitetään karmaan; menneisiin elämiin, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Pluton huone ja merkki syntymäkartalla edustaa niitä Sielun haluja, toiveita ja intohimoja (desire) , joiden kanssa synnymme tähän maailmaan ja sen vasta päätä oleva polarisaatio- piste, merkki ja huone, puolestaan edustaa niitä haluja, toiveita ja intohimoja joita tässä elämässä tavoittelemme tai joita pitäisi opiskella/ oppia. Kysymyksessä on dualistinen kiertokulku, päästä eroon menneestä/ palata kotiin.

Esmiraldan huomio sodanjälkeisen sukupolven suhtautumisesta sopii myös tähän oikein hyvin, sillä vuoden 1939 syyskesällä Pluto siirtyi pitkäksi aikaa (1950- luvun loppuun saakka) Leijonan merkkiin, joka sopii hyvin sodanjälkeiseen maailman uudelleen rakentamiseen. Heidän läksynsä tässä elämässä onkin oppia Vesimiesmäistä suhtautumista asioihin.

Hm..mielenkiintoista! Eli tuo sodanaikainen sukupolvi joutui paneutumaan materiaan ja kovaan työhön rakentaakseen kaiken uudelleen.  Ja myös rakentaakseen lapsillensa helpompaa elämää. Mikä ei sitten suinkaan ole ollut helpompaa, ehkä materialistisesti, mutta mukaan on tulleet hyvän elintason sairaudet ja pelot! Vesimiehen ideologiat sitten ovat työstäneet sitä henkistä puolta, jolle edellisen sukupolven on vaikea antaa arvoa.

Jos esim. minulla on pluto tuossa itsensä kehittämisen ja kasvamisen huoneessa 8, vastapäätä on huone 2 ja minun kuu. Onko siten niin, että joudun taistelemaan aika paljon alitajunnallisten pelkojen ja pakotteiden kanssa saadakseni pluton energiaa irti. Jostakin luinkin, että tällainen vapautuminen olisi mahdollista keski-iän kriisien kautta. Sopisi. 

[Riitta]

Hei Esmiranda
Milloin aletaan laskemaan "keski-ian kriisit"-siis kuinka vanhana?

[Esmiralda]

Hei Esmiranda
Milloin aletaan laskemaan "keski-ian kriisit"-siis kuinka vanhana?

Hm...jollakin on kai kolmikymppisenä. Joo muistan kun piti ottaa kissa, että kuukautiskivut vähän helpotti. Vauvakuume siis, muttei kriisi.

Jollakin nelikymppisenä, ei ainakaan minulla, elämäni vauhdissa, mutta alkoi jo olla kaikuja hankalammistakin ajoista.

Kyllähän se kriisi on vasta tuossa viidenkympin molemmin puolin! Viimeistään silloin pitäisi olla sinut itsensä kanssa ja hyväksyä 'minä'. Jos ei ole, niin varokaa!
Ne pitää kaivaa syvimmästä alitajunnasta asti ne jutut!