|
Mio
|
 |
« Vastaus #96 : 30.05.2008 16:32:04 » |
|
Laitanpa pitkähkön selonteon Ervastia tähän pahuusasetelmaan, jota hän tutkailee Vesimiehen aikakauden kannalta:
Muuan tärkeä elämänkysymys uudessa sivistyksessä on pahan probleemi, joka ratkaistaan yhtä luonnollisella kuin käytännöllisellä tavalla. Miten kristikunnassa olemme asettuneet pahan probleemin suhteen? Paha on meitä pelottanut, olemme personoineet sen suureksi, pahaksi kiusaajaolennoksi, joka tahtoo ihmisiä vetää kadotukseen. Olemme aina olleet sotajalalla sitä vastaan, mutta vaikka olemme ymmärtäneet, että pahalla on meihin nähden voimaa ja valtaa juuri sen tähden, että meissä itsessämme on pahaa, olemme mieluummin kiertäneet pahan ulkopuolelle ja arvelleet sen voimaa niin hirmuiseksi maailmassa, ettemme kykene sitä voittamaan, ellei ulkopuolinen vapahtaja meitä siitä pelasta. Olemme luokitelleet pahan muotoja ja lajitelleet syntejä ja rikoksia pienemmiksi ja suuremmiksi, ja koska meidän on täytynyt pitää järjestystä maailmassa, olemme laatineet lakeja, jotka näennäisesti hyvin ylläpitävät sitä, vaikka samalla tuon järjestyksen takana suuri tuska ja kärsimys vaikeroi. Sillä kaikkien meidän myös on täytynyt oppia salaamaan mahdollisimman paljon toisilta ja julkisuudelta sitä pahaa, minkä olemme tunteneet itsessämme ja juuri leimanneet pahaksi lakiemme pykälien mukaan. Jokainen meistä on ollut kuin lukittu ovi, jokainen on verhonnut itsensä salaaviin vaatteisiin, ettei kukaan — emme itsekään — saisi aavistaa, mitä pahaa meissä on, jokainen on koettanut näyttää paremmalta kuin on. Tämä on ollut korkeinta saavutustamme tähän saakka, näennäistä sivistystä, järjestystä ja puhtautta. Tietysti on ollut yksilöitä, jotka ovat olleet puhtaita ja hyviä, mutta meidän elämämme näissä yhteiskunnissa sellaisenaan on enemmän tai vähemmän ollut rakennettu ulkokultaisuudelle, pelolle ja häpeälle. Ja kaikki on riippunut siitä, että olemme määrätyllä tavalla asennoituneet pahan probleemiin.
Kun uudessa kulttuurissa tulemme heti alusta uskomaan, että ihminen on iankaikkinen henkiolento ja että koko jumalallinen olemassaolo on oikeudenmukaisesti järjestettynä itsessään hyvä ja pyhä, voimme syystä kysyä: mihin häipyy meidän käsityksemme pahasta? Se häipyy tyhjään. Tulemme silloin näkemään luonnollisena tosiseikkana, että paha asuu meidän mielikuvituksessamme ennen kaikkea.
Sen juuri on omassa ajatuksessamme. Ei jumalallisessa elämässä ole pahaa; siinä vain tapahtuu suurenmoinen elämän muotojen uhrautumisen. Jumalan avarassa, äärettömässä maailmassa vallitsee salaperäinen ilon, onnen ja rakkauden laki.
Paha on saanut alkunsa meistä ihmisistä. Olemme nimittäneet kärsimystä pahaksi, olemme koettaneet tutkia, mistä kärsimys on aiheutunut ja olemme nimittäneet kärsimyksen. syytä pahaksi, oli se sitten ulkopuolella meitä tai siveellisesti omassa itsessämme. Tätä pahaa ei käy kieltäminen, se on todellista, mutta se ei ole Jumalassa eikä olemassaolossa sellaisenaan, vaan on saanut alkunsa meidän omassa tajunnassamme ja syntynyt omasta tietämättömyydestämme.
Miten uudessa, Uranuksen hallitsemassa ajassa tullaan asettumaan pahaan nähden? Sillä tavalla, että ennakolta ei uskota pahaan, ei uskota pahan vastustamis- ja rankaisemisvälttämättömyyteen. Se on oleva pohjasävelenä uudessa sivistyksessä. Jumalallinen elämä on yksi, koko olemassaolo on sen ilmennyksenä, kaikki ihmiset ilmentävät kukin omalla tavallaan sitä suurta jumalallista elämää, joka itsessään on täydellinen. Emme osaa elämää muuttaa emmekä tehdä sitä paremmaksi. Meidän täytyy nimittää Jumalaa täydelliseksi, ja Jumalan täydellisyys tulee ilmi jumalallisessa kosmoksessa. Jos jokainen ihminen osaisi olla niin kuin kukka kedolla, puu metsässä tai kivi tiellä, silloin jokainen ihminen olisi yhtä täydellinen omassa ilmennyksessään, kuin on puu metsässä, kukka kedolla tai kivi tiellä. Kukkia on tuhansia, ja kukin niistä on kaunis omalla tavallaan, kiviä on tuhansia, ja kullakin niistä on oma muotonsa, — jos me ihmiset osaisimme olla omaa syvintä itseämme, silloin olisi kukin meistäkin täydellinen omalla kohdallaan. Ihmiset tulevat ymmärtämään, että jokainen ihminen syntyessään maailmaan on kuin taideteos, ihmeolento, jumalanpoika. Kun hän saa vapaasti kaivaa esille sielunsa pellosta elämän siihen kätkemän aarteen, silloin hän on täydellinen, — muuta jumalallinen elämä ei häneltä vaadi. Ainoastaan, jos hän kapinoitsee omaa itseään vastaan, kerettiläisenä omantuntonsa edessä tahtoessaan olla muuta kuin mitä on, — ainoastaan silloin hän antaa sijaa pahalle ja tekee syntiä totuuden pyhää henkeä vastaan, joka sanoo hänelle: "ole se, mikä olet, sitä varten olet maailmaan tullut; totuus on sisin olemuksesi; olet tullut ajattelevaksi ihmiseksi, tunnet olevasi henkiolento; sinun tehtäväsi maailmassa on olla uskollinen totuudelle, so. omalle sisimmälle itsellesi".
Ihminen on yksilö, eikä hänen pidä ennakolta uskoa, että hän on auttamattomasti paha; toisten ei liioin pidä ennakolta uskoa, että hänessä on mitään pahaa, vaan kaikkien tulee uskoa, että syvimmällä joka ihmisessä piilee hyvän lähde, itse jumalallinen elämä. Tulevassa sivistyksessä tullaan ymmärtämään Jeesuksen Kristuksen sanoma veljesrakkaudesta, niin että yksilöt sanovat toisilleen: "hoida uskollisesti omaa leiviskääsi ja anna minun auttaa sinua". Nykyisessä kristillisessä yhteiskunnassa olemme miltei sotajalalla keskenämme, estäen toisiamme olemasta sitä, mitä sisimmässä haluamme. Ainoastaan voimakkaat luonteet murtavat kahleensa, uskaltaen tulla siksi mitä ovat: jotkut suuret nerot, taiteilijat, tieteen tutkijat, keksijät, ovat jaksaneet olla oma itsensä. Ja meidän täytyy tunnustaa: he ovat vieneet maailmaa eteenpäin. Mitä meistä olisi tullut, jos ei olisi ollut niitä voimakkaita yksilöitä, jotka ovat vähän järkyttäneet maailmaa?
Uudessa aikakaudessa on kuin ilmassa, että ihmisten täytyy uskoa. Nyt emme ole uskaltaneet uskoa, meidän on täytynyt panna usko syrjään, ettemme liiaksi olisi eronneet laumasta. Olemme pelänneet joutuvamme naurunalaisiksi, olemme tahtoneet olla sievässä rivissä, jotta selvästi näkyisi, että olemme kaikki yhtä hyviä ja yhtä huonoja. Tämä on ollut luonnollinen elämäntukemme vanhassa sivistyksessä. Kuinka toista tulee olemaan uudessa! Silloin vaaditaan uskoa, jokainen ihminen, pienikin, tuntee, ettei hänen elämänsä ole minkään arvoinen, ellei hän uskoen itseensä ajattele ja toimi omaperäisesti. Hänen täytyy luoda jotain omasta elämästään.
Nytkin jo merkit viittaavat tähän tulevaisuuteen. Viime vuosisadalla tapahtui naisten vapautuminen. Puolet ihmiskuntaa tuli tietoiseksi siitä, että hekin olivat yksilöitä — ei miesten leikkikaluja tai koristuksia, vaan ihmisiä hekin. Samaten kaikki viime vuosikymmenien suuret yhteiskunnalliset, aatteelliset ja uskonnolliset liikkeet tähtäävät tulevaisuuteen, joka on oleva vapaampi, kauniimpi, korkeampi, jolloin kaikki ihmiset tulevat tietämään ja tuntemaan, että heidän täytyy itse kunkin uskoa Jumalaan voidakseen elää. Ja uskoa Jumalaan on samaa kuin uskoa parhaimpaan itseensä, sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella meitä, vaan meidän omassa sisässämme.
Sen tähden pahan probleemi neuvoo ihmisille: toimikaa jumalanpoikina, niin kuin näette Isän Jumalan toimivan. Miten Jumala toimii? Jumala, so. elämä itse menettelee niin, ettei se aseta rajoja meidän vapaudellemme eikä estä meitä tekemästä, mitä haluamme. Saamme vapaasti tehdä pahaakin, vaikkapa murhata toisiamme, — Jumala ei estä. Monet ihmiset kysyivät minulta maailmansodan aikana: "kuinka on mahdollista, etteivät mestarit ja jumalat, joilla on valta käsissään, estä sellaista jumalanpilkkaa, kuin tämä maailmansota on?" Ja minun täytyi selittää, että viisaat aina täyttävät Jumalan tahdon, koettaen itse elää ja toimia niin kuin Jumala. Ei Jumala estä, jos tahdomme lähteä sotaan toisiamme vastaan. Mitä Jumala tekee? Hän antaa meidän kantaa seuraukset teoistamme. Kun olemme maailman myllänneet ja hävittäneet, saamme alkaa uudestaan alusta — järjestää, nostaa, rakentaa raskaiden verotaakkojen painamina, raaistuneiden ja rikollisten ihmisten ahdistamina. Sillä ihmiset raaistuvat, kun heidän alemmat vaistonsa päästetään irti. Ei sodasta ole mitään siunausta, sota vain kutsuu helvetin voimat luoksemme, — mutta me saamme siihen ryhtyä, Jumala ei nosta sormeaan.
Jumala sanoo pojilleen: "olkaa niin kuin minä, älkää huolehtiko, vaan opettakaa, uskokaa, näyttäkää esimerkkiä; sanoilla varoittakaa, ajatuksilla siunatkaa, mutta antakaa ihmisten tehdä, mitä tahtovat, kunnes heidän mielensä muuttuu."
Tämä on Jumalan suuri kärsimys, Jumalan ristinkuolema ja ristinpuulta riippuminen. Kristikunnassa sanotaan joskus: Kristus on aina ja yhä ristiinnaulittu. En tiedä, paljonko sitä ymmärretään, mutta se on salainen totuus. Jumala on ristiinnaulittu tässä elämässä ja meissä ihmisissä, kunnes me otamme Hänet alas ristinpuulta. Sen tähden tulevassa kulttuurissa lapsesta lähtien opimme kääntämään silmämme hyvään. Kun jokaista ihmistä kasvatetaan uudessa hengessä, kun jokaista pienestä pitäen koetetaan auttaa ja rohkaista hänen uskossaan hyvään, silloin paha häviää ihmismaailmasta. Emme saa pahaa koskaan pois uhkailemalla, rankaisemalla ja tekemällä väkivaltaa pahan vastapainoksi. Ei, pahan poistamme vähitellen ainoastaan sillä tavalla, että opetamme ihmisiä uskomaan hyvään ja autamme heitä yhteiskuntana heidän pyrkimyksissään.
Ajatelkaamme omaa lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Eikö meissä jokaisessa elänyt salainen, ihmeellinen unelma ja toivo, että voisimme jotain hyvää tehdä maailmassa, että meissäkin oli jotain arvokasta, jonka piti tulla esille? Elämä sitten ehkä murskasi unelmamme — haaveemme kärsivät haaksirikon, — mutta onko sanottu, että elämä täällä maan päällä aina on oleva tukahduttamista? Ei, tulevassa kulttuurissa yksilö saa olla oma itsensä toisten häntä auttaessa. Ja minä vakuutan teille: tulee paljon hyvää ilmi ihmisistä, kun koetamme nähdä kaunista kaikkialla, asettumatta epäilevälle tai tuomitsevalle kannalle, vaan odottaen ja uskoen. Kaikki työ tulee kulkemaan yhteistyön ja keskinäisen avunannon merkissä. Jokainen tuntee tarvitsevansa toisten apua, ja kaikki tietävät olevansa veljiä, joiden täytyy pitää toisiansa kädestä kiinni, jos mielivät oikealla tavalla kulkea elämän läpi.
|
