Vielä yksi vertauskuvallinen tarina, jos ajatukseni tulee paremmin ymmärretyksi sen kautta:
Jos olen pudonnut avantoon, olosuhteisiin nähden HYVIN KAUAN SITTEN, en kuitenkaa ole kuollut, vaan kärvistelen avannon reunalla ja toivon, että selviäisin. Välillä jaksan yrittää sisukkaammin päästä ylös, joskus taas vain odottelen, koska uskon että liika yrittäminen väsyneenä vie minua vain syvemmälle. Tässä tilanteessa siis olen kysynyt näkijältä: "Selviänkö avannosta, ja jos selviän niin miten tämä tulee tapahtumaan?"
Näkijä vastaa: "Selviät kyllä, sinua tulee pelastamaan tumma vatsakas mies, tämä tapahtuu viimeistään huomenna!"
Ylihuomenna olen edelleen avannossa, vaikka olen todella kamppaillut sisukkaasti päästäkseni ylös, olen huutanut apuaja olen yrittänyt ovin avuin kiivetä ylös. Muutaman kerran minua onjoku ohikulkija työntänyt syvemmälle, muutaman kerran joku on ollut vetävinään minut ylös, mutta juossut viime hetkellä ylös ja olen pudonnut taas hyiseen veteen.
Kolmen päivän päästä olen jo epätoivoinen ja kysyn näkijältä uudelleen: "En päässyt pois avannosta määräaikaan mennessä, onko minulla siis enää mitään toivoa, vai onko pelastumiseni "peruutettu"?"
Sama näkijä vastaa, että "totta kai pääset, sinua vain koetellaan ja joudut vielä odottelemaan hieman. Muuta asentta ja odota taivaan tahtoa. Vatsakas herra on kuitenkin tulollaan! Hän tulee JUURI sillä hetkellä kun olet TODELLA epätoivoinen! Viimeistään viikon päästä".
Kun viikko on kulunut roikun edelleen avannon reunalla, nyt jo hyvin hyvin väsyneenä ja kylmissäni, en jaksa paljon enää yrittää ja olen varma että kuolen avantoon. Tulee toinen näkijä, joka kertoo, että älä huolehdi, selviät kyllä, mutta sinun pitää ensin hieman muuttaa näkökulmaasi avantoa kohtaan, eli sinun täytyisi oppia NAUTTIMAAN avannossa olemisesta, tämän opittuasi pääset kärsimyksistäsi ja sitten vaalea HOIKKA nainen tulee ja pelastaa sinut."
Noudatan ohjetta ja jään odottamaan vaaleaa hoikkaa naista, pelastajaani, luottavaisena. Jokaista ohikulkijaa katson tarkkaan, toivo sydämessäni. Pyydän toiveikkaana apua tummiltakin, mutta kaikki kävelevät ohi.
Kahden viikon päästä olen edelleen avannossa, eikä vaaleaa naistakaan ole näkynyt. Olen muutaman kerran jo painunut veden alle, ja olen valmistautunut kuolemaan, enhän jaksa enää kauan. Tulee jälleen näkijä, jolta haluaisin kysyä seviänkö, ihan vain siksi, että jaksaisin paremmin. Fyysinen jaksaminenhan on kiinni henkisestä jaksamisesta. Näkijä katsoo minua säälivästi ja toteaa: "Olet kysellyt aivan liian paljon, saat vääriä vastauksia ihan vain tuon kärsimättömyytesi tähden, lähde elämään elämääsi ja kasva sisäisesti, pyydä henkioppailtas apua, he auttavat AINA!"
Helmikuussa roikun edelleen avannon reunalla, jonkinlaisessa koomassa, mutta edelleen hengissä. Olen yrittänyt rukoilla ja meditoida ja olen lähes valaistunut, mutta edelleen siis fyysisesti jääkylmässä avannossa. Tulee jälleen näkijä ja viimeisillä voimillani herään koomastani ja olen tässä vaiheessa jokseenkin VIHAINEN näkijälle, joka kertoo iloisesti, että minut tulee pelastamaan "muuan Lassie-koira, viimeistään maaliskuussa! Eikö ole ihanaa! Olet vain kärsivällinen! Se on taivahan tahto. Lähetän sulle kuule MILJOONA voimahalia".
Minulla ei ole enää paljon voimia mutta viimeisellä energian hippusellani raivostun: MIKSI te kaikki vastatte minulle eri tavalla? Miksi te kaikki vakuutatte että selviän, jos teen niin tai näin, jos asennoidun noin tai niin? Miksi annatte minulle toivoa jos kaikki on lopulta KUITENKIN vain harhaa?"
Omasta arvostaan tarkka, kuuluisa näkijä loukkaantuu verisesti ja polkaisee minut saappaansa korolla veden alle: KIITOS! VIHDOINKIN TAPAHTUU JOTAIN EDISTYSTÄ/MUUTOSTA! VIHDOINKIN PÄÄSEN KÄRSIMYKSISTÄNI!!
Näinkö?