seuraava »

[Kuuhilda]

ET mene sinne töhin 

[Yep]

Tiigris, tosta tulikin mieleeni omat lapset, jotka yleensä söivät ihan ok. Mutta jos nälkä meni yli, molemmat vaan itkivät eivätkä kyenneet syömään. Kerrankin poitsun ollessa leikki-ikäinen, joku kyläreissu vähän venähti. Siinä sitten istuttiin ruokapöydässä ja poika mylvi, eikä ottanut ruokaa vastaan. 40 min kuluttua sain sujautettua jotain suuhun puoli väkisin ja sitten poika "älysi" syödä.
Se ON hermoja raastavaa! Muutenkin noi ruokajutut on niin herkkiä. Ja vastuu tuntuu todella suurelta - ja sitähän se tietty onkin.

[Kuuhilda]

Voi 

Mulle tulee tänne moniongelmainen koiranpentu.
Ihan niinkun sitä vielä olisin tarvinnu...mutta se on vasta 3kk, eikä se saa välttämättä joka päivä ruokaa, eikä pääse ulos.
Pakko.
Lupasin ottaa sen siksi, että sille löytyy ostaja.

Eli jos joku on vailla koiraa, niin hihkaskaa!

[Tiigris]

Ei kiitos koirulille, toivottavasti koti löytyy ja koira saa apua ongelmiin, ettei tarvii soittaa Koirakuiskaajalle!

Tosta töihin menosta..
Mua vähän harmittaa sillä toivoin et en ois menny täs välis ollenkaan töihin ennen seuraavaa lasta, koska jos tekee toisen lapsen ennen ku edellinen on 3v, saa saman äitiyspäivärahan kuin edellisestä, mut tää tosiaan edellyttää sen että ei ole välissä ollut töissä. Nyt kun meen osittain töihin, se laskee huomattavasti mun seuraavan lapsen äitiyspäivärahaa. Mut mies halusi pitää isäkuukauden, joten se edellyttää että minä olen ne 6 viikkoa töissä, kun hän on kotona. Ja hän oli lähettänyt tämän lapun työnantajalleen jo, eli asia on päätetty.

Mullahan loppuu kohta äitiyspäiväraha ja sen jälkeen tulis vaan 300€/kk tukia. Mä lyhennän kuukaudessa n. 600€ asunto ja autolainaa, joten en kyllä mitenkään päin pärjäis sillä kovin kauaa - säästöissä on sen verran rahaa, et ehkä puoli vuotta pärjäisin. No, jos oisin parin kk päästä raskaana, nii sit reilu puolen vuoden päästä alkais jo äitiysloma jolloin saisin taas enemmän rahaa. Mut nyt multa on evätty se mahdollisuus..

Toivottavasti kukaan ei nyt käsitä tätä pohdintaa niin et teen lapsia saadakseni rahaa   ...Kyl mä ihan ajattelen että ois reilumpaa tolle pikkupojalle, et se sais ainaki 3-vuotiaaks olla kotona, ennen ku menee päiväkotiin. Mut tää on tää asia, mistä me ei miehen kans päästä yhteisymmärrykseen. Musta tuntuu et se haluaa ennen kaikkea, että minä menisin töihin. Koska hän on hakenut nyt moneen eri kouluun ja jotta hän vois opiskella, tarvitsee mun palata takasin töihin. Oon nyt angstannut sille jo hetken aikaa, että muistatko miten stressaantunu olin kun olin vielä töissä, kun mietin niitä kaikkia aggressiivisia potilaita ja kiireellisiä toimenpiteitä ja elvytyksiä jälkeenpäin ja väsyin siitä kolmivuorotyöstä ja kiireestä ja vastuusta, et mä en PYSTY palaamaan samaan paikkaan, niin se vaan sanoo et mene sit johonkin muualle. No mut kun se ei mee niin. Siellä muualla on ainaki 70% niistä samoista syistä mitkä mua ahdistaa tässä koko ammatissa + se että mä jännitän aina hyvin paljon uuteen paikkaan menemistä ja olisin ainaki 3kk siellä ihan älyttömässä stressissä ennen ku oppisin tunteen paikan. Ja mä en voi opiskellakaan, koska mies menee opiskeleen.

[Tiigris]

No, mun pitää vaan kasvaa yli näistä peloistani ja ottaa vastuuni siitä et perhe saa rahaa. Oishan yksi mahdollisuus sitten hakea vaikka pitempää työpätkää jostain sellaselta psykiatriselta osastolta, jossa on vähän leppoisampaa.. En tosin tiiä soputuisinko siihen psyk.osastojen laiskaan työilmapiiriin, kun osa musta tahtookin kipittää kiireisenä käytäviä pitkin huoneesta toiseen tuli persuksen alla - menee päivä paljon nopeemmin niin kuin vain istuskellen..

[Kuuhilda]

Se koiruli pissii ja kakkii pitkin mäkiä, mm. sänkyyn, puree, tuhoaa, haukkuu pihalla kaikki ja kaikkea muuta kivaa, mutta se on tosiaanv asta vajaa 4kk ( tarkistin iän ), että sen saa vielä hyvin koulittua.
Lapsiin tottunu ja tykkää kaikista

Kinkkinen tilanne Tigru...mä on silti sitä mieltä, että mikään ei ole mahdotonta, ja aina pitäis tehdä sitä mitä sydän huutaa Tosin, onhan mun hyvä täältä sinne päin niin sanoa.
Voimia kovasti, että pääsette tilanteessa eteenpäin, ja että ratkaisu olis mahdollisimman tyydyttävä kaikkien kannalta!

[Tiigris]

*Marie* No, siis mun mies ei oo mikään uraohjus.  Se on tehnyt rekkakuskin hommia ja tehdastyötä siihen asti kun tapas mut ja nyt sit kolmekymppi lähtestyy ja hän päätti (vihdoinkin  )  hankkia ammattitutkinnon. 
No, sen ammattikoulutasoisen tutkinnon hän on nyt juuri suorittanut työssäoppimisena, ja hinku jatkaa toisen asteen tutkintoon on kova. Ja mä ymmärrän sen täysin, se on järkevää ja kyllä hän sen tahtoo tehdä ihan koko meidän perheen tulevaisuuden vuoksi ja tottakai hänellä on kova tahto kehittää itseään, kun hän nuorena on ollut alisuoriutuja eikä ole panostanut tai kyennyt keskittymään kouluun.

Hän tietää mitä haluaa ja tekee niin, mutta hänen motiivinsa ei ole pelkästään itsekkäät.

Mä tienaan kuussa noin 500€ enemmän kuin hän, siis töissä ollessa. Joten en yhtään ihmettele, miksi olisi parempi, että minä olisin töissä. Mutta olen miettinyt myös sitä, et mitä me menetettäisiin jos vaan laskettais radikaalisti noiden lainojen lyhentämisten summaa SIKSI aikaa, kun on tämä elämäntilanne... Se ei olisi keltään pois.

Olen mietinyt myös, että mitä jos vain hakisin väliaikasesti johonkin tehtaaseen tekeen jotain aivot pois-tyyppistä työtä, kuten vuolemaan jotain muovikippojen reunoja tasasiks, yms. kun tuntuu et tarvisin nyt vaan jonkun työn missä vastuu ei ahdista. Mut se tarkottais sitä et mun palkka laskis ja paljon.

Vaihtoehtoja on paljon, mutta en tiiä mikä niistä sitten olis se hyvä. Tässä on nyt tammikuuhun asti aikaa miettiä.

[eppana]

Täällä kanssa painitaan urakalla ahdistuksessa.
Töitä pitäis löytää ja ainoa sopiva tällä hetkellä olis vanha duunipaikka joka näköjään taas rekrytoi. 0-40 tuntia viikossa eli ikinä ei voi tietää tuleeko täysiä viikkoja vai ei, joten palkan määräkin olis kysymysmerkki.

3.5 vuotta olin tuolla ja paloin totaalisen loppuun huonon johtamisen ja työpaikkakiusaamisen takia. Kiusaajana oli oma pomoni ja meitä uhreja oli aika monta. Mä sain silti suurimman osan kun nostin melkoisen haloon täysin epäreilusta käytöksestä ja henkilökohtaisuuksiin menemisestä.
Viimeisen päivän jälkeen kun tulin kotiin, oksensin loppuillan ja vasta noin kk:n päästä pystyin käsittelemään koko asiaa. Masennuin tosi pahasti ja päässä pyöri itsetuhoisia ajatuksia.

Ja nyt olen kahden vaiheilla että haenko vai en takaisin. Toisaalta ylpeä oinas ei haluaisi olla hakematta, toisaalta vaakapuoleni muistaa liiankin hyvin tapahtumat.
Ja kuitenkin töitä pitäis saada ja äkkiä, mut mut...maanantai olis viimeisin hakupäivä joten aikaa miettiä on vielä. (maha ihan solmussa, kädet ja hartiat kipeenä, oksettaa ja pyörryttää- luulen että kroppa tietää ettei pitäis edes ajatella sinne menemistä, typerä ylpeys ja tarve saada rahaa on vastassa) *iso huokaus* 

[Tiigris]

eppana, mulla on ihan samanlainen tunne mun entistä työpaikkaa kohtaan. Oksettaa ja sydän alkaa tykytteleen. 
Kyllähän se nyt järki sanoo, että sinne ei PITÄISI palata.....

[Tiigris]

Mä en sitten tiedä, mitenkä paljon tosta mun työpaikkakammosta johtuu sosiaalisista peloista, mitkä ovat täysin riippumattomia juuri tuosta työpaikasta. Mikä tahansa koulu ja työ on aiheuttanut mussa pelkoa/kauhua. Musta on aina pelottavaa mennä jonnekin missä on paljon ihmisiä, enkä ole varma mitä tapahtuu. (hah, tää mun ammatinvalinta on just nappi tähän  )

Oon joskus yrittänyt selittää tätä ystävilleni, mutta ne ei ymmärrä sitä. Ethän sä koskaan jännitä mitään, ei susta näe et jännität, puhut aina selvästi ja sujuvasti kun esiinnyt jne. Joo, mut nepä ei tiiä, et oon saattanu viikon täristä kotona ajatellen sitä esiintymistä etukäteen ja et mulla on tunne et menetän todellisuudentajun, sydän takoo, päässä jyskyttää, meinaan oksentaa ja pyörtyä. Mulla tulee töissä ollessa jossain tilanteessa melkein päivittäin tuollainen olo, mutta olen elänyt sen kanssa koko elämäni. SE on syy, miksi olen lintsannut noin puolet koko ylä-asteesta ja kolmasosan lukiosta ja neljäsosan AMK:sta (huom, kehitys )

Mä oon hirveen sosiaalinen, iloinen, puhelias ja avoin ja varmaan rohkeankin oloinen aina välillä. Mä pidän ihmisistä, olen hyvin seurallinen. Mä en tiedä mistä toi mun paniikki oikein tulee. Tuntuu kuin mussa ois kaksi aivan täysin eri puolta. Osa musta kaipaa koko ajan jotain uutta ja tapahtumaa, uusia ihmisiä jeejee kaikkee kivaa ja jännää, osa musta haluu vaan käpertyy tuttuun ja turvalliseen ja tehdä vain tuttua ja turvallista, ettei vaan mitään hengenvaarallisen pelottavaa vahingossa tapahdu, kuten kompastu tai änkytä puheissaan tai jää sanattomaks tai .... tms. 

Voiskohan joku hypnoosi auttaa? Kai mulla joku ns. paniikkihäiriö/ahdistuneisuushäiriö on, en vaan oo koskaan perustanu noita diagnooseja kun nää kuitenkin on vaan sisällä olevia tunnelukkoja tai muita möykkyjä, jotka sieltä varmaan sais itse sulatettua jos vaan osais paneutua asiaan..

[Kuuhilda]

Minä pelkään ihmisiä siksi, kun ne ei tajua mua. Enkä oikein voi sitä odottaakaan...olen omalaatuinen tapaus. Mutta sitten tulee aina väärinkäsityksiä, ja mitä enemmän yritän selittää, sen enemmän menee pieleen...ja varsinkin jos ihminen on herkkä ja hänellä on huono itsetunto tai jotain muuta itseensä ottamiselle altistavaa, niin asioiden selvittelemisestä ei tule mitään, koska minulla on niin suora ja peloton tapa selvittää asiat. Sanon päivää, niin toinen niiaa Samaa kieltä puhutaan, mutta ihan eri tavalla.
Taidan tykätä elukoista justiinsa siksi, että ne näkee sen totuuden, eikä piittaa siitä muusta hörpötyksestä siinä ympärillä.

[Casperiina]

Voi jeesus. Mä löysin netistä tyypin, johon mun oli ihan pakko ottaa yhteyttä, vaikken tiennyt mitään hänestä, edes miltä näyttää. Hänen kirjoituksissaan oli vain jotain.

No nyt selvisi, että mun  ja yhtymässä hänen ic:lleen! Karmisia aspekteja, yhteistä elämää takana. Kotiinpaluu. Myös meidän kuut menee toistemme 4. huoneisiin.

Sydäntä kuuntelemalla löytää juurilleen 

[eppana]

Onkohan olemassa tällä hetkellä ketään, jolla menee oikeasti hyvin? Tuntuu tosi vaikealta ja ahdistavalta tämä syksy (ja samaa oon huomannu muissakin ihmisissä) joten olis ihanaa lukea lisää onnistumisista ettei ihan mene sängyn alle ulvomaan.  Mm. Ironian menestyksestä on ihana lukea. Jaksaa aina hetken uskoa ettei maailma ole pelkästään turpaanvetoa  .

Oma järki (se kuuluisa yksi aivosolu) on ihan sekaisin tästä koko pohdinnasta, eikä toi pirun   MC:ssä helpota yhtään  .

No hyvää perjantaita joka tapauksessa kaikille ja halaus niille jotka tarvii, tai kaksikin  .
Tämä lähtee anoppilaan siivoilemaan ja kokkailemaan- tämä tuli kuin tilauksesta, saa hetkeksi edes tunteen että on tarpeellinen jossain.

[Casperiina]

Onkohan olemassa tällä hetkellä ketään, jolla menee oikeasti hyvin? Tuntuu tosi vaikealta ja ahdistavalta tämä syksy (ja samaa oon huomannu muissakin ihmisissä) joten olis ihanaa lukea lisää onnistumisista ettei ihan mene sängyn alle ulvomaan.  Mm. Ironian menestyksestä on ihana lukea. Jaksaa aina hetken uskoa ettei maailma ole pelkästään turpaanvetoa  .

No hei, mun elämä on ihan hullua, mutta mulla on silti pari viikkoa ollut sellainen olo, että mä olen jo kotona. Mä en välitä siitä, mitä näen ympärilläni, sydämessäni tiedän, että olen jo saanut kaiken mitä kaipaan. Vaikkei se ole vielä konkretisoitunut, riittää, että tunnen sen olemassaolon. Ja niin manifestoin sitä päivä päivältä todellisemmaksi. 

[Casperiina]

Tiigriksen pikku-Oinas, oivoi mikä kuva!