Tigrinum!
Vastaan kysymykseesi,että onko joku joskus halunnut vain nollata
pään ja unohtaa?
Kyllä varmaan hyvin moni.Minä ainakin ja useasti.
Olen tunneihminen ja koen syvästi sekä ihastumisen,rakastumisen,että myös eron.
Olkoon se ero sitten minkälainen tahansa,niin sitä vain tuntee itsensä yksinäiseksi,säälittäväksi,tyhmäksi,ja muuta kuin sitä erosurua ei pysty ajattelemaan.
Jos sinua yhtään lohduttaa,niin et ole ainoa.Ystäväpiirissäni ainakin useimmat naiset ja miehetkin,jotka ovat eron läpi käyneet,ovat olleet ihan samassa helvetissä.
Silloin ei auta se,että miehiä riittää ja uusia tulee.Ei se ole sen arvoinen ja muut fraasit.
Moni latelee niitä myös siksi,ettei kestä katsoa surevaa ystäväänsä,tai pohtia hänen kanssaan mikä meni pieleen.
Odottaa saavansa iloisen ystävänsä takaisin jakamaan omia juttujaan.
Enkä nyt tarkoita ketään täällä sinulle kirjoittanutta,vaan noin yleisesti.
Ei siinä muu auta kuin tuntea kukin tunne kerrallaan tai koko hullunmylly yhtä aikaa.Valvoa ja itkeä.
Ja jos osaat itkeä,on se yksi suurimmista lahjoista ja puhdistavin myös.
Kaikella on aikansa.Sanotaan että ero on pieni kuolema ja joskus tuntuu,että pitkän liiton jälkeen se on pahempi,koska se toinen on elossa,vaan ei enää sinulle.
Mutta se on varmaa,että yli siitä pääsee ja siihen auttaa aika.
Ei kovin nopeasti,jos on vakava suhde ollut,mutta pääsee kuitenkin.
Ja joskus huomaat katsovasi taas sillä silmällä jotain uutta ja silloin tajuat,että suru on ohi!
Älä kiellä tunteitasi,vaan elä ne!Niin et ainakaan masennu ja jää sellaiseksi,jota pelkäsit.
Juu,ja olen kuullut tuon saman,että sinä olet niin vahva.Mutta kun jää kolmen lapsen kanssa yksin,ei olo tunnu kyllä kovin vahvalta.
Mutta selvitty on ja taas vilkuilen sinne ja tänne ja myös miehet takaisin.
Tähtää ensin siihen päivään,kun huomaat,ettet aamulla ensimmäiseksi muistakkaan eroasi.Se on jo pienen voiton merkki!