niin.. Loppujen lopuksi varmaan lähes jokainen meistä tarvitsee terapeuttista ammattiapua joskus elämässään..
Minä en hakeutunut psykologille ongelmistani, vaan siksi että tajusin sen olevan hyvä keino lintsata koulusta. En puhunut hänelle mitään henkilökohtaista, toisin sanoen valehtelin, keksin juttuja. Eli siitä ei ollut apua minulle vaikka olinkin ihan paskana silloin.
Se psykologikin sanoi mulle että olen harvinaisen aikuismainen ja tasapainoinen yläasteikäiseksi...
Moni ongelmainen ei halua apua.
Myönnä muille kuin itselleen, että on ongelmia.
Ajatelkaa mitä lystäätte, mutta ihan hyvin voin sanoa tämän että yläasteikäisenä fantasioin siitä, että voisin tappaa itseni koulussa. En oikeastaan ajatellut tappavani muita kuin itseni, mutta se tuntui silloin päässäni hyvältä idealta: tyydytti sitä huomionhakuisuutta mikä minulla oli. Kuvittelin mitä keskustelua siitä olisi seurannut, kun kaikki tajuaisivat että se kiltti, normaali, hiljanen tyttö olikin päästään sekaisin, eikä kukaan huomannut sitä..
Uskon tämän olevan yleistä, sillä eilen yksi miespuolinen kaveri sanoi että oli myös yläasteikäisenä haaveillut siitä, että räjäyttäisi koko koulun, mutta onneksi järki ja sosiaalinen omatunto tuli päähän.
Koulu on monelle nuorelle helvetti, jonne pitää mennä joka päivä. Melkein kaikilla luokilla tapahtuu jonkinnäköistä kiusaamista ja ainakin minun aikanani pihalla seisottiin omissa tarkasti luokitelluissa ryhmissä (nörtit, pahikset, partiolaiset, "tavikset"..)..
Minä olin väliinputoaja siinä luokittelussa, koska lintsasin paljon ja tupakoin joten minun olisi pitänyt olla pahis, mutta he ylenkatsoivat minua... Suurin osa kavereistani oli partioilaisia, minä en, ja en päässyt koskaan sisäpiiriin koska he viettivät aikaa koulun ulkopuolella yhdessä, mutta minä en..
Voi apua mikä avautuminen,
no älkää pelätkö, nykyisyydessä kaikki on hyvin, mutta minun pitää vain puhua suuni puhtaaksi..
Että YMMÄRRÄN mikä se ilmiö on..! Vaikka en itse kykenisi ikinä vastaavaan..
