seuraava »

[Asterix]

Viiden tähden gourmet-herkkuja voi kaukaa ihailla mutta silloin kun on oikein kova nälkä niin näkkärikin kelpaa. Roskaruokakin maistuu välillä hyvältä :

 

Kerropas joku samantyylinen juttu niin ei varmasti skorpparia näy hetkeen

 

[Neela]

Iltaa tupaan! 

Onko se Sasha nyt niin, että kun olet tuota  miestä pitänyt niin pitkään matkassa, muttet ihan mukana niin nyt kun sinut saa sinut "itselleen" menee asioiden edelle .....hiukan. 

Sehän on niin, että kun nainen on saavuttamaton hän saa kaikki ne piirteet joita mies on ikinä toivonut naiselta. Sinusta Sasha ei nyt löydy mitään heikkoutta ja hän HALUAA sinut. Eikä hänelle tietenkää tule mieleen, ettet sinä halua häntä ja hänen poikaa ja hänelle lasta jne. Koska se täydellinen nainen tietenkin haluaa kaikki nämä. 

Tuota, onnea nyt vaan matkalle 
Ei vaan, kyllähän sinä nyt yhdestä  miehestä selviät 

[Tiigris]

Mun ajatukset lentää taas lujaa....

Katsoin että nikki on ollut täällä viimeksi 1.3. ja ihmettelen, että miten se on pysynyt niin kauan poissa ... Sitten olen myös kiinnittänyt huomiota uuteen jäseneen rhodaan, joka vaikuttaa kovin astrologiatietoiselta ja jotenkin salaperäiseltä ja aloitti tuon transiittiketjun joka on vähän kuin kuunkierto.. : Katsoin että hän on rekisteröitynyt tänne 4.3. Sitten päättelin että rhoda on naamiotunut uusi nikki...

Ahei anteeks vaan teille molemmille, (älkää loukkaantuko tästä!! )  kyl mä tiiän että te ootte kyllä kaks eri tyyppiä, mutta tällanen salaliittoteoria mun päässä lähti liikkelle, koska se oli hauskaa. Ja niin en mä kyllä oikeesti yleensä kyylää silmät kiiluen koska joku on täällä viimeks käynyt tai rekisteröitynyt... Yritin vaan huvittaa itseäni tällasella salapoliisileikillä...

[*Kide*]

tuo sormella osoittaminen...itse tulin ainakin siihen tulokseen että osoitettuani omaa äitiäni syyttävällä sormella muutaman vuoden, tajusin, että minä olin jokatapauksessa minä, enkä voi syyttää äitiäni siitä millainen persoonallisuus minulla on, jos se ei ollutkaan sellainen kuin halusin....olin liian herkkä, en ollut tarpeeksi sosiaalisesti älykäs (kilpailusta en tajunnut mitään)....sitä vaan että kuitenkin jokaisella lapsella on oma persoonallisuutensa joka on myös tavallaan riippumaton äidistä...ei kasvatus kaikkea tee! en voi esimerkiksi syyttää äitiäni siitä missä olen mielestäni epäonnistunut aikuisena sen takia, kun MINULLA ei vaan ollut niitä piirteitä...joskus tuntuu että äitiä/kasvatusta syytetään kaikesta ikäänkuin ihmisillä ei olisi äideistä riippumattomia omia persoonallisuuksia.

Juuri näin  Jokaisella on vastuu omasta itsestään loppujen lopuksi. Lapsuuden ongelmat voivat olla syvät ja traumaattiset, mutta niistä pitäisi pyrkiä ulos kuin perhonen kotelostaan. Jos tietää jonkin piirteen olevan hankala ym., sille voi /pitää silloin itse tehdä jotakin. Eikä syyttää mennyttä kovalla vimmalla... mihin se siitä sitten muka sillä muuttuisi?
Tunnustan kuitenkin, itsekkin sortuneeni moiseen  Kaippa sekin kuuluu eheytymisprosesiin? Joku vain jää kiinni ja jotkut menee eteenpäin.

Tuosta voin aukaista sen verran lisää, että oma tieni kulki tietyn kaavan mukaan oman yksityisyyden ja raja-aitojen uudelleen määrittelyn kautta nyt tilanteeseen jonka päätös syntyi tänään. Mietin ukkoni kanssa, jotta kaipaammeko elämäämme ihmistä joka säännöllisesti haukkuu takanapäin kaikki ja pahasti, silti edessä on niin lipevää ja hyvää. Ihminen joka ei näe itsessään mitään vikaa missään kohtaa, eikä mikään ongelma voi olla millään tavalla hitustakaan lähtöisin hänestä. Surullista  Lähipiiri pitää yllää mielenkiintoista todellisuutta ja jokainen oireilee. Olen aika-ajoin ravisuttanut olla irrallaanolollani tätä "idylliä" ja saanut aikaan paljon negaatioita. Minuun ne eivät tartu enään, mutta moni rakas läheiseni saa kärsiä marttyyri diktatuurin kourissa. Päätin irroittautua kokonaan... teen selväksi, että olen olemassa niille, jotka tahtovat. Olen läsnä, jos joku kaipaa... mutta tuota yhden ihmisen todellisuuden ylläpitoa en aio enään jatkaa millään tasolla, se on nyt loppu 

Erikoista koko päätöksessä on, ettei se tunnu muuta kuin vatsataudin kourissa oksentamisen loputtua jäävältä tyhjyydeltä. Suru vain muiden taakasta, joka kasvaa... vaan se on heidän, minä en enään ole roskanjakotoveri. Jokaisen tuli siis ottaa itse vastuu omasta elämästä ja nje. 
Sääli, mutta näin tämä nyt menee... 

[Neela]

Aurinkoista Huomenta Tupaan! 

Täällä on tuosta kotiäitiydestä puhuttu, minusta ei ollut siihen tai en edes harkinnut moista aikanaan.
Mutta työelämässä kiipimiseen ei ole myöskään (enää) mitään haluja. Jos talous antaisi myöten jäisin pois työelämästä kokonaan. Kyllä vaan keksisin vaikka mitä tekemistä ja voisin jopa ryhtyä vapaaehtoistyöhön, omalla aikataulullani.
Vaan syötävä on ja laskut maksettava. 
Ei minun edes tarvitsisi rikas olla, kun tulisi perusasioilta toimeen ilman ainaista työntekoa 
Mutten halua heittäytyä yhteiskunnan (eli siis muiden joiden töissä täytyy käydä) elätettäväksi, koska mitään estettä minulla ei ole työtekoon ja työttömyys ei todellakaan uhkaa. 

Mutta tänään on vapaata ja aurinko paistaa, joten nautin tästä päivästä! 

[Rakkauden enkeli]

Niin tuosta kotiäitiydestä vielä voisin sanoa, että se joko sopii tai sitten ei sovi itselle. Minä kuuluin heihin joille se sopi, tosin se 6 vuotta oli ihan tarpeeksi, en kokisi sitä enää järkeväksi kun lapset jo isompia... Sitten kun molemmat lapset olisivat koulussa niin mitä minä tekisin kotona, pyörittelisin peukaloitani vai mitä?  Kun ei sitä ruuan laittoa, siivousta, kaupassa käyntiä yms. ihan koko ajan tarvitse tehdä ja muutenkin pitäisi olla sitä rahaakin että se kotiin jääminen pidemmällä aikavälillä onnistuisi...

Minussa on niin suuri palo auttaa ja tehdä jotain tämän yhteiskunnan (ja koko maailman) hyväksi, tiedän tehtäväni elämäntarkoitukseni, että siksi tuo sosionomi-diakoniksi opiskelu ja sitten taas sen jälkeen töihin ryhtyminen tuntuu hyvin mielekkäältä ja oikealta juuri nyt. Kaikella on aikansa ja paikkansa. 

Kuitenkin tuo aika jonka kotiäitinä vietin on ollut yksi elämäni ikimuistoisempia ja tärkeimpiä asioita mitä olen tehnyt. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka välillä oli rankkaakin.  Minulla oli unelma ja visio, että tulevat lapseni haluan hoitaa kotona siihen asti kunnes täyttävät kolme ja ovat psyykkisesti täysin kypsiä päivähoitoon yms. Onneksi tämä unelmani toteutui ja minulla oli mahdollista olla kotona. Kaikille se ei välttämättä ole mahdollista vaikka haluaisivatkin, juuri lähinnä taloudellisesti. Toisaalta se on kyllä yleensä enemmänkin mielestäni kiinni siitä, mihin tärkeysjärjestykseen asiat elämässään laittaa, mistä on valmis tinkimään ja luopumaan, minkälainen arvomaailma on jne. Jokainen kuitenkin tavallaan ja itse tekee omat ratkaisunsa...

Yleensä ottaen kotiäitiyttä arvostetaan kuitenkin aivan liian vähän. Itse olen ollut 3kk iästä lähtien ensin perhepäivähoidossa ja sitten päiväkodissa, että kai sekin on yksi suuri syy mikä on vaikuttanut siihen, että omille lapsilleni olen tahtonut tehdä toisin. Ei siinä ettenkö olisi usein viihtynytkin päiväkodissa, minulla on kyllä hyviäkin muistoja, mutta kuitenkin... Lisäksi se on vaikuttanut, kun itse päiväkodissa useamman vuoden työskennelleenä tiedän hyvin raadollisenkin puolen kun resursseja vain leikataan, on liian vähän henkilökuntaa, sijaisia ei saada yms. että kuinka siinä lapsen yksilöllinen huomioiminen on aika tuskan ja työn takana ja usein jopa mahdotonta. 

tässä yhteiskunnassa yhden normaaliduunarin palkalla ei kyetä kotiäitiyteen ihan niin ruusuisin kuvin.

Ei, mutta kyetään kuitenkin...

Naisen duuni on kotona, jos hän tahtoo ja hyvä niin. Mutta se kun on sula hullu yhtälö tässä veroparatiisissa ja varsinkaan, jos hiemankaan tahdot elää muuta kuin kädestä suuhun ajatuksella  

Totta.

Lapset antaa paljon, ottavat vielä enemmän.

Tästä olen eri mieltä. Toki he "ottavat" paljon, mutta mitäpä ei lastensa vuoksi tekisi ja muutenkin itse ainakin olen kokenut saavani paljon enemmän. Se rakkaus, se aitous ja ilo mikä lapsissa on, sen voimin jaksaa ne todella rankatkin hetket kun lapset ovat mahdottomia ja kaikkea muuta kuin ihania. Plussan puolelle se saldo aina jää. 

joka asiassa joutuu kompromissien kanssa tekemisiin ja yleensä se on sinä itse joka joutuu luopumaan, mm.yöunista.

Niin lapset luonnollisesti tuovat mukanaan totaalisen elämänmuutoksen ja suuren vastuun. Kuitenkin kun tämän jollain tasolla jo tiedostaa ja siihen valmistautuu ennenkuin lapsia edes hankkii, vaikka sitä muutosta ei voikaan täysin tajuta ennen kuin se pikku nyytti ihan oikeasti on siinä, että kuinka paljon se vaatii. Silti kun tiedostaa sen suuren vastuun mikä lasten myötä tulee, että olet konkreettisesti vastuussa heidän elämästään jne. nuo kompromissien tekemisetkään eivät tunnu niin pahoilta kun tietää ettei sitä edes jatku ikuisesti. Lapset ovat kuitenkin pieniä niin vähän aikaa ja aika lasten kanssa lentää kuin siivillä, että huomaa aina ihmettelevänsä, että joko tuo noin iso on, vastahan sille vaippoja piti vaihtaa... 

Yhteiskuntaa minä ainakin osoitan sormella, miksi on näin ettei kotiäitiys ole arvokas ura  

Minä myös. 

Lapset ovat todella suuri lahja, varsinkin kun tietää ettei kaikki edes niitä syystä taikka toisesta koskaan voi saada.  Eivätkä kaikki toki edes haluakaan. Jokaisella omanlaisensa tie kuljettavanaan. Itse tiesin jo pienenä, että jonain päivänä minusta tulee vielä äiti.  Tärkein, mutta samalla myös vaikein ja vastuullisin tehtävä elämässäni. 

[Asterix]

Iltaa tupaan! 

Onko se Sasha nyt niin, että kun olet tuota  miestä pitänyt niin pitkään matkassa, muttet ihan mukana niin nyt kun sinut saa sinut "itselleen" menee asioiden edelle .....hiukan. 

Sehän on niin, että kun nainen on saavuttamaton hän saa kaikki ne piirteet joita mies on ikinä toivonut naiselta. Sinusta Sasha ei nyt löydy mitään heikkoutta ja hän HALUAA sinut. Eikä hänelle tietenkää tule mieleen, ettet sinä halua häntä ja hänen poikaa ja hänelle lasta jne. Koska se täydellinen nainen tietenkin haluaa kaikki nämä. 

Tuota, onnea nyt vaan matkalle 
Ei vaan, kyllähän sinä nyt yhdestä  miehestä selviät 

Mikään ei kuullosta kauheammalle, kuin mies joka on jo yhdestä kahvikupista
menemässä naimisiin ja lisääntymässä. Hirvittävä ajatus!

Tässä odotellan lähtöä kentälle. Wienin taivas aurinkoistui tänään ensimmäistä kertaa
piiiiiiiiiiitkääääääään aikaan ja lämmintäkin on jo ihan mukavasti.
Murphyn laki..

No toisaalta aika vapauttavaa mennä lomalle jonkun kanssa,
kun tietää, että tulee olemaan yksi pahimmista persrei'istä,
mitä se on koskaan tavannut.

[*Kide*]

Lapset antaa paljon, ottavat vielä enemmän.

Tästä olen eri mieltä. Toki he "ottavat" paljon, mutta mitäpä ei lastensa vuoksi tekisi ja muutenkin itse ainakin olen kokenut saavani paljon enemmän. Se rakkaus, se aitous ja ilo mikä lapsissa on, sen voimin jaksaa ne todella rankatkin hetket kun lapset ovat mahdottomia ja kaikkea muuta kuin ihania. Plussan puolelle se saldo aina jää. 

Tuota juuri tarkoitin, sanat eivät vain aina solju  Todellakaan en koe joutuvani miinukselle, vaikka kroppa venytty ja vanuttu, jäljelle jäi nahkaa, silmien alle mustaa ja bilettämään pääsi todellakin yhden käden sormilla laskien vuodessa  Ah, mutta sitähän tuo on ja siihen kasvaa, sopeutuu ihan mieli hyvin 
Ajoin lähinnä takaa ajatusta, että vanhempien tehtävä on auttaa lapsi maailmaan mahdollisimman hyvillä eväillä. Eikä lapsen täydentää tai tukea vanhempaa... eli silloin lapset ns.ottavat enemmän kuin antavat. Vaikka he antavat aivan hurjasti myös... onko ihanampaa kun murkku huokaa;" mutsi oot sitten ihana!" tai pienet ryömii illalla sohvalla kainaloon ja kasvoista loistaa onnellisuus, kun saa /pääsee olemaan sylissä... vaikka kokoa on melkein kuin äidillä itsellään 

[kimo]

Onpas täällä ehditty pulista paljon mun matkan aikana, 15 sivun verran!

Kumma juttu, yhtä tärkeää kuin maailman tapahtumien ajan tasalle pääseminen on lueskella täällä Astrossa mitä kaikkea teille kuuluu ja mitä teille on tapahtunut! 

Tänään on vielä lepopäivä tukka pystyssä, huomenna sitten taas alkaa arki, yök 

[Tiigris]

Voi tsiisus mitä ihanaa tää elämä järjesteleekään!

Noh eilen kahdeksan aikaan tuli puhelu eräältä  -mieheltä (ex-säätö, ystävä, nykyisin ehkä enemmänkin vain kaveri) "oon ihan kauheessa pulassa ja tarvisin yöpaikkaa, kun kotiin ei pääse".....
Tässä sitten vietettiin mukava "koti-ilta" ja oli kerrassaan miellyttävää jakaa puoliparisänky tuollaisen 185cm/95kg korston kanssa (not!).... Noh sain aamulla hyvät naurut siitä kun olin kuulemma kolme kertaa yön aikana huitassut häntä kyynärpäällä silmän viereen, sen jälkeen käännähtänyt ja vienyt kaikki peitot...

Tossa sitten äsken pääsin siitä eroon, onneks se sai hoidettua asiansa, enkä joutunut majottaan kuin vain tämän yön.. Alkoi jo olla sellanen sarvi otsassa itselläkin, kun ainoo vapaapäivä menee siihen että pitää täällä vieraana jotain tyyppiä, kenen seura ei pahemmin jaksa innostaa...

Ei vaan, ihan mukava tyyppi se on. Oon vaan tottunut oleen yksin kotona ja rauhassa...

[Rakkauden enkeli]

Ajoin lähinnä takaa ajatusta, että vanhempien tehtävä on auttaa lapsi maailmaan mahdollisimman hyvillä eväillä.

Kyllä. 

Eikä lapsen täydentää tai tukea vanhempaa...

Niinpä

[Tiigris]

Onko teistä muka "väärin" jos lapsi täydentää/tukee omaa vanhempaansa?

Minä olen tietyllä tavalla riippuvainen äidistäni, mutta niin on hänkin minusta.. Kyllä me lapset kannoimme häntä ne vuodet kun hän oli masentunut kun olimme pieniä.. Ei hänellä varmaan ollut paljon muuta kuin me lapset tukena.

En silti koe siinä mitään väärää tai tunne katkeruutta.

Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen, olkoon lapsi tai aikuinen.

Kaikilla meillä on joku tietty syy syntyä tietyille vanhemmille - uskoisin. Joissakin käsitellään menneiden elämien karmoja pois. Mielestäni ei ole olemassa mitään ainoaa oikeaa tapaa, miten vanhempien ja lapsien suhde tulisi olla, koska se on ihan jokaisen oma asia... Elämää.

[Rakkauden enkeli]

Olet oikeassa Tiigris ja täydentäähän meistä jokainen toinen toisiamme jollain tavalla kuitenkin, mutta lähinnä tarkoitamme sitä (tai minä ainakin) että lapsen ei ole kuitenkaan hyvä joutua ns. paikkaamaan vanhempien puutteita, olemaankin itseasiassa se huoltaja/vanhempi omille vanhemmilleen, vaan sen pitäisi olla päinvastoin. Valitettavasti tällaistakin tapahtuu, että lapsi joutuu kantamaan liian suurta vastuuta eikä saa olla lapsi... Mutta silläkin kyllä tarkoituksensa.

[Lionheart]

Noniiiiiiin naiset ja menninkäiset 


Lionheartin elämä on taas raiteillaan.


Vapise maailma. Muahahhahaa *evil grin*


(Just another needless message. Only thing it says is "I still do exist!")

Hyvää yötä 

[*Kide*]

Mitä upeinta maanantai aamua 
...naiset ja menninkäiset...  ihana 

Rakkaudenvalo puki ajatukseni taas sanoiksi hienosti, kiitos 
Dawnchild - sinä olet silloin toiminut minun mielestäni oikein, kun olet kaihtanut sellaista mistä nousee ikäviä fiiliksiä vaikka paine on ollut varmasti kova... Ihmisellä on onneksi kaksi vaihtoehtoa -toteuttaa mallikaavaa tai luoda oma. Helppoa on antaa alitajunnan viedä ja toimia sen mukaan, kuin omat vanhemmat. Mutta jos niissä malleissa näkee jotakin "ongelmaa" tai "ristiriitaa", miksi muuttuminen on niin vaikeaa?
Tuota muuten pohdin ankarasti viime alkuyönä 
Ajatus lähti tästä; tyttären tradegia on alkaa muistuttaan omaa äitiään.
Kuka allekirjoittaa ja hyväksyy? Jos muistuttaminen sisältää asioista joita ei voi sietää, eikö tietoisuus luo keinon muuttaa ja muuttua? Vai onko kaikki kamppailu turhaa, kun loppujen lopuksi olemme kasa geenejen määräämää biologista mössöä