Tuntuu ihan uskomattomalle läpimurrolle
Siis se että mä teen sairaanhoitajan töitä keskussairaalan yhellä vaativimmasta osastoista....
Kuulostanko vähän vaatimattomalle
:
No siis.. Tänään on neljäs päivä, mulla on vielä tää viikko loppuun ja ens viikko perehdytystä,
mutta siitä alkaa se... Vastuu..
Oon nyt kertaillut kaikkia asioita ja oppinut uutta, eilen esim laitoin veritiputukset ja avustin lääkäriä pleuradreenin laitossa.. Eilen avustin pleurabiopsiassa.. Tilaisin muutaman potilaan labroja ja huolehdin lääkemuutoksista..
Ihan silleen tavallaan uusia juttuja, koska ei harjottelussa tullut hirveesti näitä tehtyä...
Ekana päivänä jaoin 4 tarjottimellista lääkkeitä ja siihen meni noin neljä tuntia. Vähän oli silmät väsyneet kun koko ajan piti etsiä kaapista uutta pilleripurkkia oikeella nimellä ja vahvuudella varustettuna ja varmistaa....... Mun jaot meni onneks hyväksytysti läpi, vielä tosin pitää tehä sama juttu 4 kertaa ennen kuin saan lääkeluvan.......
Mä teen nyt jotain mitä mä en koskaan uskonut pystyväni tekemään. En tiedä miksi oon aina ajatellut että musta ei edes voisi tulla hyvää sairaanhoitajaa somaattiselle puolelle. Ja nyt mä sitten päätin että en mä voi tuomita itseeni ennen kuin kokeilen ja annan itselleni mahdollisuuden kokeilla ja kasvaa siihen hommaan, oon antanut itselleni anteeksi sen että oon keskeneränen ja kun sen iitselleen sallii, niin on paljon kivuttomampaa ja helpompaa oppia uutta ja kokeilla tehdä itsenäisesti asioita joita ei ole ennen tehnyt..
Mä en tiedä miksi mä oon vaan pelännyt ja vastustanut niin paljon!
Ehkä vähän pelkään vieläkin, mutta tuntuu hyvälle että kykenen toimimaan ja yrittämään siitä pienestä pelosta huolimatta ja osittain uskon itseeni tosi paljonkin.. Uskon siihen että jonain päivänä musta tuntuu että mä osaan tehdä tätä työtä kunnolla..
Ja musta tuntuu nyt että haluan oppia hirveästi ja tietää kaiken kaikesta... Mua kiinnostaa ja se on ihan uutta
Mussa on herännyt joku palo kehittää itseäni ammatillisesti, vaikka puoli vuotta sitten luulin etten edes koskaan tulis tekemään näitä töitä vaan menisin heti opsikeleen jotain ihan muuta.. Se oli vaan se epäonnistumisen pelko..
hitto että tuntuu pimeeltä, kun jollain tapaa ylittää itsensä ja huomaa sitten että se este jonka ylitin, olikin jollain tapaa tosi matala
..
Pelko oli ihan turhaa, pelko oli ehkä mulle vaan joku sellainen asia jota halusin pitää tekosyynä itseni kehittämisen estämiselle..
Anteeksi, nyt on taas ihan minäminäminä-juttua. Tiedän eläväni jollain tapaa hyvin itsekeskeistä vaihetta... Mutta koen suurta huojennusta ja vapautta nyt koska olen laittanut asioita ettenpäin, enkä ole enää JUMISSA...
Love!