Kiva juttu, Elwyn..
Mä olen huomannut että sisar tai vanhempi-"ylpeys" on kyllä yksi voimallinen tunne..
Meinaan aina pakahtua onnesta kun siskoille tai äidille tapahtuu jotain hyvää..
Mitenkä yksinäiseltä musta tuntuisikaan, ellei olisi ihmisiä kenen puolesta iloita
kun omassa elämässä ei oo paljoo ylpeyden aihetta..
Hahah, oon sijaistuntija.. Elän muiden elämää..
..Tai just kidding..
Vaikka olihan tuossa osatotuuskin........
Ostin eilen sellaset vaaleat punaruskeat nilkkurit missä on noin 7cm korko ja ne kengät on ihan älyttömän söpön näköset kun ne on niin pienet ja sievät..
Sitten ostin sellaisen ihanan vihreän/turkoosin topin, valkoisen perustopin ja farkut..
Ja skorpparille harmaat ruutuhousut
Se oli ihan onnensa kukkuloilla kun ostin sille yhdet housut, hölmö....
Mä kun ajattelin ostaa sille synttärilahjaks vielä sellasen tosi hienon partakoneen mistä se on haaveillut, eikä se tiedä sitä koska se luuli et ostin noi housut synttärilahjaksi..
Mulla on tänään taktikoitu saikkupäivä, älkää tuomitko..
No olen kyllä flunssassakin, mutta pääkin tässä vähän sekoaa ellen nyt relaa tätä päivää.
Opettelen olemaan armollinen.
Tiedättekö miten elävästi voi muistua joku kaiken pysäyttänyt hetki mieleen.
Niin että se pysäyttää edelleen.
Se ei enää satuta, mutta se saa ajattelemaan.
Että se minun isäni näköinen minun isäni ikäinen mies,
kenet löysin kuolleena, oli jonkun aviomies ja joidenkin isä.
Ja minulle hän oli vain työsarkaa.
Oli tosi kummallista, että pimeessä huoneessa kun katsoin häneen,
tiesin heti että hän on poissa.
Laitoin valot päälle ja menin ravistelemaan. Ei reaktiota. On niin kummallista kun joku ei enää avaa silmiään tai mitään. On kuin nukke vaan.
Minä siunasin hänet ja toivotin rauhan sielulle. Ja sanoin että kaikki on nyt hyvin.
Laitoimme ruumiin yhdessä vanhemman hoitajan kanssa..
Oli yövuoro ja piti soittaa etupäivystäjä paikalle vielä toteamaan kuolleeksi.
Tavallaan siinä oli jotain sellaista voimakasta rauhan tunnetta siinä tilanteessa,
kun häntä laitoimme. Kuin olisi ollut kirkossa tai jossain missä on tosi hengellinen tunnelma.
Minusta tuntui että emme olleet yksin vaan siinä huoneessa oli paljon näkymätöntä porukkaa,
jotenkin sen vain aisti joka solulla ja se nostatti vähän karvatkin pystyyn ja meni kylmiä väreitä...
En minä vain pystynyt soittamaan omaisille.
Minä toivon että minusta tulee niin vahva, että osaan kertoa surullisiakin asioita pysymällä itse tyynenä ja tuntematta palaa kurkussa.
Olen jo yksille omaisille joutunut kertomaan äitinsä syöpälöydöksestä ja kun omaiset itkivät niin hysteerisesti niin oli meikätytöllä kova pinnistely että en itsekin pillahtanut itkuun.. Yritin sanoa heille rohkaisevia asioita ja kuunnella ja luoda myötätuntoisia katseita, mutta uskottavuudesta en ole varma kun itseltä valui kyyneleet silmistä. Ei sille vain voinut mitään.
Mutta kai se pieni myötäitku on omaisille mukavamman tuntuinen kuin hoitaja joka kertoo asiat tylyn kliinisesti ja häipyy saman tien paikalta.
