seuraava »

[~Karuna~]

Niin, tuo ihmiselle niin tyypillinen sanan helinä on tullut tutuksi omallakin työurallani kunnellessani omaisia vaan, kun pitäisi tehdä jotain oikeasti niin unohtuu se liirum laarum ja alkaa syyttelyt niitä kohtaan, jotka oikeasti tekevät sen palkan eteen siellä hoitolaitoksessa jotain.  
Mutta ymmärrän kyllä, mitenkä tämä aihe saa ihmiset syyttelemään niitä, joiden taakoiksi ovat vanhempansa jättäneet, kun eivät itsenään siihen työhön "riitä" (viitsi ottaa sitä hoitovastuuta). Vai pitäisikö palkkaa siitä maksaa omaisillekin, että tekisivät sen, minkä hoitajat nyt tekevät?  

Itse ajattelen henkilökohtaisena mielipiteenäni niin, etten toivoisi kellekään sellaisia kohtaloita, joita olen nähnyt saairaloissa sekä kotihoidossakin työskennellessäni, mutta mitenkään siihen en voi vaikuttaa muuten kuin vain omalla kohdallani. Eli kohtelemalla omia vanhempiani, kuten toivoisin itseänikin kohdeltavan ja se siitä!  

[sansai]

   
   Kiitos myötätunnosta  te ihanat... 
Hyvältä tuntui lukea tässä keskustelua vanhusten hoidosta.

Tunnen Ippuska sinun surua sydämessäni 

Omalla kohdallani voin olla kiitollinen,että minulla on ollut mahdollisuus olla vanhempieni vanhuudessa,ja avuttomaksi tulossa läsnä ja paikalla.Minun osani on ollut hyvä.

Kaikilla ei ole tuota mahdollisuutta,ovat niin kaukana,tai on muita todellisia syitä.Pitkän hoitotyö rupeaman aikana olen kokenut,nähnyt kovin paljon...Nähnyt hoitajat työssään,hoidettavat ja heidän omaisensa.Jossakin vaiheessa näin meidät kaikki ainoastaan ihmisenä...ihmisinä joilla jokaisella on omat taitonsa,heikkoudet,vahvuudet.
Aijemmin ajattelin,että miksi lapset eivät osallistu vanhustensa hoitoon.Aloin ottamaan aikanaan siitä selvää keskustelemaalla.Voi kuinka paljon surua löytyikään niistä asioista.Näin,että vanhukset kaipasivat lapsiaan ja lapset kaipasivat vanhempiaan.Useimmiten kuitenkin ilmeni lasten tuska vanhasta vanhemmastaan,jota oli äärettömän vaikea nähdä avuttomana,muuttuneena,sairaana.Sen kynnyksen yli ei kaikki pääse ilman apua,silloi jää vanhus yksin.En enää ajattele, että omaiset olisivat välinpitämättömiä,heidän tuskansa on usein niin syvällä,että se peittyy,ja jää sinne.

Saattohoitajana minulla on ollut valmiuksia omaisteni saatteluun,vanhojen ja nuortenkin,siitä tunnen kiitollisuutta.Isäni ja äitini kohdalla siirtyminen on ollut kaunis.Aina se ei ole kaunista,mukana on paljon raadollisuutta ja rumuuttakin.

Sain kokea isäni myötä Altshaimerin taudin,dementtia yksikön,vanhukset siellä.Ehkäpä niitä hiljaisempia paikkoja,jossa omaisia vähän näkyy,ei juuri ollenkaan.Minun käyntini siellä eivät lopu,isäni lähdön jälkeeen.Siellä on ihmisiä,jotka kaipaavat erityisesti lämpimiä käsiä,halauksia,hiukan hieromista.Kun ihminen on omassa maailmassaan,läheisyyden tarve on edelleen voimakas....Jos vanhemmat eivät ole liioin sylitelleet lapsiaan,miten lapset nyt sylittelisivät  dementtoituneita vanhempiaan,jotka eivät puhu,eivät reakoi.On niin monia puolia.
Hoito alalle hakeutuvalla pitäisi olla rakkautta sisäsyntyisesti,jos ei ole,hallinnollinen työ on parempi.


Mutta tuossakin on kyse ihmisestä,jolla on myös oma elämä.Aijemmin tuossa revittelin,kirjoitin siitä miten kamppailen hoitajia nurin niskoin,kun menen vanhainkotiin.Tuo on sitä kokemaani asiaa,jota olen kohdannut,olen selvinnyt huumorilla monesta tilanteesta eteenpäin.Olen tarvinnut höpsöttelyä elämän mausteena.Toisinaan kun syöpä sairaan luona viimeisinä päivinä omaiset ovat hiipineet murheissaan paikalle ja kuulleet ovea aukaistessaan rakkaansa pulppuavaa naurua,niin kaikki on ollut hetken keveämpää. En tiedä miten voisin perustella, jos sanon...Kuolemassa on elämä voimakkaimmillaan mukana.

[tuonen joutsen]

Kaarina N, kiitos edellisen viestisi viimeisestä lauseesta.

Paljon voimia sinulle työhösi, arvostan ihan täysillä sitä mitä teet.


Ja rauhallista juhannusviikonloppua kaikille.

[sansai]

  Kaariana N ..Vaistoan sinussa hyvän hoitajan,joka antaa paljon itsestään,joka on nähnyt paljon.
Olemme varmaan kokeneet samoja asioita,ehkä saaneet samanlaista palautetta omaisilta.Varmasti olemme.Monenlaisessa muodossa.
Tuollaisten asioiden takia tein eräänlaista tutkimusta omaisten jaksamisesta erilaisissa tilanteissa.
Tiedämme että kuoleman tapaukseen liittyy omaisilla paljon tunteita,viha on voimakkaana mukana tuossa surutyössä.
Myös omaisen sairaus ,vanheneminen aiheuttaa samantapaisia tunteita,myös sitä vihaa,vihaisuutta.
Omaiset tuntevat usein itsensä avuttomaksi,silloin se heidän sanavarasto voi olla tosi runsas,kukapa siitä sitten saa niskaansa heidän tuskaansa muut kuin se, joka sitä omaista hoitaa.Siis "äiti"
Itse olin loppuun palamisen reunamilla,kun erään potilaan poika istui ja karjui minulle.Raahauduin pojan viereen ja itkin,poikakin alkoi itkemään,istuttiin ja itkettiin sydämmen pohjasta hänen äitiään.
Näinkin voi elämässä käydä,siitä alkaen olen itkenytkin,ollut se mikä olen,heikko ja vahva,sanonut,että en kykene parempaan.Tuostahan se tutkimus työkin alkoi.Koskaan ei voi antaa enempää kuin pystyy,kaikkeaan ei ole tarvis antaa,itsellekkin on jäätävä.
Roppa kaupalla voima haleja  

Jäin miettimään,minkä vuoksi jatkan dementtia osastolla käyntejä,en ehkä mene vanhusten takia,vaan saadakseni itse...saadakseni halailla,hellitellä.Itsellä ei ole enää yhtään vanhusta,lapset menevät kauas hautajaisten jälkeen,turvaan hali pulani toisten vanhempien kautta.Dementia osastolle minulla on isäni ansiosta toinen jalka oven raossa. 

[Asterix]

Hmm,  otto-äitini on eläkkeellä oleva sairaanhoitaja, yli 30 vuoden palvelusvuoden jälkeen,
mutta joka edelleen kutsutaan töihin joko tuuraamaan ja kouluttamaan.
Hän miettii, että koska sitä oikeastaan pääsisi oikeasti eläkkeelle.
Se eläkeikä meni jo tuossa 5 vuotta sitten.

Hän sanoo, että terveydenhuollossa palvelevien ihmisten pitää omata rakkaus
ja lähimmäisen auttamishalu toista, ihan vierasta ihmistä kohtaan,
tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka potilaalla olisi ne kakkavaipat vaihdettavana
ja se olisi pelkästä yksinäisyydestään (tahtomaton sairaus sekin -itseasiassa)
ja purkaisi kaiken surunsa -vaikka vihana- niskoillesi.
Muuten hoitaja/terveyenhuollon ammattilainen tuntee olonsa raskaaksi,
ehkä myös stressatuksi ja kokee työnsä raskaana.

On monia, ihan joka alalla, jotka ovat valinneet ammatinsa väärin -itseasiassa suurin osa,
tilastotutkimusten mukaan.

...mutta mun äiti onkin aoptoinut monta lasta ja toimii edelleen kummina ja tukihenkilönä
monelle lapselle, jotka syrjäytyisivät muuten.
Hän on myös hoitanut hautaan paitsi isänsä, niin mummomme, (äitinsä), tätinsä
ja pari muuta, lapsuudestaan läheistä vanhusta.
Hän otti minut viikoittain mukaan näille hoito -ja syöttökerroille,
kun vielä asuin Suomessa. Hän toki kävi, siis käy edelleen, useammin ja hoitaa joitain vanhuksia.
Kaikkia vanhuksia hänkään, vapaa-ehtoistyönä ja palkatta ei kykene hoitamaan hautaan asti.
Vuorokausikin on vain 24 h.

Ihmettelen, kuinka hän jaksaa sitä, etenkin, kun siitä ei saa mitään palkkaa,
vaan paikan hoitajien haukut ja paheksunnat päälle,
koskapa "he ovat paikan hoitajia ja tietävät ja osaavat kaiken parhaiten".

Siis niin, että monella vanhuksella on jo parin päivän kakka-vaipat allaan,
ruokintaletku nenästä vetämässä, kädet sidottuna sängyn laitoihin
(ettei se vedä sitä katetria pois) ja rauhoittavat ja masennuslääkkeet vetämässä,
kun hoitajilla ei ole resursseja ja aikaa
ja mielenkiintoa syöttää, jutella tai koskettaa vanhusta, joka makaa päivät pitkät
siellä sängyssään vaipat alla, yksin.

Kenelläkään omaisella, jolla on normaali työ ja elämä, ei ole aikaa ja resursseja
(siis taitoja) olla 24/7 siellä sairaalassa tai saati sitten kotona
ja hoitaa sairasta vanhusta asiaan kuuluvasti ja ammattitaitoisesti.
Siksi ne sairaalat ja vanhaikodit on olemassa, joissa ammattitaitoiset ihmiset
tekee palkallisena sen tarvittavan homman.

Miksi ne sairaanhoitajat ja lääkärit on olemassa ja miksi niitä koulutetaan,
jos potilaiden omaisten pitäisi pitää huolta sairaista/loukkaantuneista/kuolevsta omaisitaan?
Miksi joku haluaa terveydenhuoltoalalle, jos se on hälle niin ylivoimaista hoitaa
kaikenlaisia potilaita, etenkin kohdata heitä sellaisena kuin he sinne
hoitoon tulevat ja olevat?

Mä olen joutunut käyttämään sairaala-palveluja onnettomuuksien yhteydessä,
mutta eipä ole koskaan niissä tilanteissa tullut mieleen,
että minun tehtävä on olla joten mieliksi siellä hoitohenkilökunnalle ja heitä varten.
Iskut päähän ja ajottaiset tajuttomuustilat ja liikuntakyvyttömyys varmaan syynä..?  

SORRY!

Lupaan parantaa tapani seuraavaan onnettomuuteen,
johon ensin kysyn, -jos mitenkään kykenen- omaisiltani apua ja hoitoa ensin,
ennen kuin anna tilata ambulanssin, joka tuo minut sairaalaan hoitohenkilökunnan vaivoiksi.

Viimeistään kuitenkin sinne hamaan vanhuuteeni, jolloin en kykene pitämään enään itse huolta asioistani ja terveydestäni.
En voisi mitenkään vaatia lapsiltani tai muilta omaisiltani, että ne uhraavat aikansa,
uransa ja elämänsä minun hoitamiseen, koskapa verorahoistani ja sitten tulevasta eläkkeestäni
maksan kuitenkin shaakelin isot maksut vanhainkotiin, hoitolaitokseen tai/ja sairaalaan,
että siellä hoitohenkilökunta voi purkaa pahaa oloaan, kiukkuaan
ja ammattitaidottomuuttaan minuun, jopa narsismiaan omasta pätevyydestään.

Jotenkin haluaisin suoda lapsilleni ja omaisilleni rauhan elää omaa elämäänsä
sillä tiellä ja uralla, minkä he ovat itselleen valinneet.
He tuskin valitsevat tietä, joka kuluu minun vanhuuden/sairauden hoitamiseen.
Ainakin toivon niin!

Jotenkin mie tämän sumplin, lupaan sen!

[tuonen joutsen]

Nuo on todella ikäviä juttuja tuolla hoitolaitoksissa. :

Aamu uutisissa tuli myös, että Suomessa on ennätysmäärä nuoria eläkeläisiä, ja syynä on suurimmalta osalta mielenterveysongelmat. Ei kovin yllätä. Minä en usko että läheskään kaikki heistä on ns. toivottomia tapauksia. He voisivat olla muussakin 'tilassa' tällä hetkellä.

Jotenkin kellään ei ole aikaa mihinkään kun kaikilla on pakko olla niin kiire?

Minusta tuo vanhusten huolehtiminen lähtisi siitä, että hoitajia lisää, hoitajille vakituisia paikkoja, enemmän rahaa sinne hoitoon...en tarkoita että pitäisi siirtyä sellaiseen malliin kuin jossain etelässä, että vanhukset hoidetaan kotona.

Ei voi odottaa hyvää hoitoa, jos hoitajat on ylirasittuneita, heitä on liian vähän, he eivät voi suunnitella omaa elämäänsä kun eivät saa vakinaista paikkaa.

Jos minä päättäisin niin tekisin obamat suomessa ja uudistaisin terveydenhuoltoa, tosin eri tavalla, siellähän ne vasta otti ensiaskeleen, täällä olisi kyse korjausliikkeestä.


Ja nyt tämä viikko tulee mulla menemään niin, että en ole ylitöissä ja en vedä itseäni loppuun kuten viime viikolla.

Kun voin sentään valita.

[Asterix]

Vuodatan...

Olen taas pohjoisessa vähän aikaa, mutta miten minusta näyttää, ettei yksikään läheisistä kavereistani ole yhtäkkiä valmis tapaamaan minua? Viimeksi siis taidettiin nähdä noin vuosi sitten, kun Helsinkiin muutin. Kukaan ei ole vuoden aikana minulle soitellut, ja nyt on yhtäkkiä kauheita kiireitä, jotka näyttävät olevan niin ylitsepääsemättömiä etteivät minua ehdi nähdä.

Okei, kyllä ymmärrän jos on kiire viikko töissä, mutta voiko sellainen olla muka syy, että "elokuussa on tentti"?

Naa.. kyllä parempi syy on
"Ai ens Keskiviikkona haluat nähdä..? Äh, sorry, mulla on silloin migreeni" 

[eppana]

Lapsuuden/nuoruuden ystävyyssuhteet hajos kun lähdin ainoana koko porukasta toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.
Alkuvuodesta poistin kaikkien numerot puhelimesta turhaa tilaa viemästä..en jaksanut enää olla se yhteydenpitäjä .
Viime perjantaina tuli tosin ylläripostia, missä 2 niistä yritti etsiä mua (eli joukkokirje samannimisille)  . En ole vielä päättänyt jaksanko alkaa samaan uudestaan  :

Voimia!

[Asterix]

Hui...!   Tajusin nyt vasta, miksi mun työkaveri puhuu hiukan sössöttämällä.
Sillä on ihan mustat hampaat ja osa on ihan rikki!

Kyseessä on nuori, alta 3-kymppinen nainen.
Onkohan se joku entinen narkkis?

[Esmiralda]

Hei, miten satuinkaan tulemaan teetupaan juuri oikealla hetkellä! Luin sydän syrjällään vanhusten hoidosta ja monesta muusta meitä kaikkia niin lähellä olevasta.

Juuri kun napisin ystävälleni tästä tilasta, missä sairas mieheni on välillä aivan ihana ja taas välillä tekee mieli karata, kun jotakin menee päin honkia. Pelkohan se painostaa, pelko että jaksaako, pelko että osaako toimia oikein. Pelko, että riittääkö rakkaus ja ymmärrys. Tätä pelkoa ei saisi päästää sydämeen. Mutt kun se lipsahtaa...

Olipa lohduttavaa lukemista! Kiitos teille. Kaikki yritämme parhaamme. Saadaan kesän auringosta energiaa. Hyvää yötä!

[sansai]

   
   Ihanan avoimesti Esmiralda puhuit pelosta,kaikkine puolineen.
   Kiitos sinulle!Juuri senkaltaisista asioista aloitan kurssitukset syksyllä.Olet pärjääjä  Esmis.
   Usein näille tunteille ei ole niitä sanoja,varsinkin miehillä,peittyvät vain epämääräisen pahanolon alle,siitä monet konfliktit syntyvät omaisten ja hoito henkilökunnan välille.Siinä tarvitaan sitä hoitajan valmiutta kohdata omainenkin,saatikka hoidettava.Pitäisikin kääntää vanha sanonta,"Puhuminen hopeaa,vaitiolo kultaa"aivan kertakaikkiaan toisin päin.
Pelosta sinällään,olen kuullut monen sanovan,että pelko on(oli)pahinta.Oma ajatus on saman tapainen.Minulla sairasti isä,sinulla puoliso.Minun osa oli huomattavasti helpompi,täysin toisenlainen tyttärenä.
Olen niin kovasti miettinyt sitä jaksamista,mistä ihmeestä sitä riittää,aina vain päädyn ,että se tulee rakkaudesta jollain lailla.
Isän viimeisinä vuosina oli hän luonani parikin viikkoa kerrallaan,kun muistipisteet olivat alle kymmenen,
Tarvitsin kyllä,jokatoinen päivä,jonkun joka tuli muutamiksi hetkiksi,tunneiksi,kun lähdin asioille,tai vain jonnekkin pois.
Eteisessä roikkuu naulakossa vanha lehmän kello,joka oli oven turvaketjussa öisin,että heräisin sen kilahteluun,jos isä lähtee omille teilleen.Aina löytyi kuitenkin apukeinoja,milloin mihinkin.
Muistan ällistykseni,kun isä otti vanhan radion kainaloonsa nukkumaan mennessä,mutta totuin hänen "haliradioonsakin"niin,että opin sen etsimään illalla isälle,niin kauan kun radio vaihtui kenkälusikkaan.Sitten oli vaihe,että hän puhui vain saksaa tai ruotsia.
Olohuoneen pöydällä ei saanut olla mitään muuta ,kuin kukkia,niitä isä rakasti.Jos oli jotain muuta,isä vei ne roskiin.Oli tapana,että vieraat vilkaisivat roskiksen lähtiessään,oli siellä joskus käsilaukkujakin,jotka isä "siivosi"eteisen lattialta.Tarvitsin huumoria vilkkaan isäni kanssa ja olihan meillä,naurettiin selkä kierossa,eikä muistettu mille nauretaan.Voi miten kaipaan häntä 

[Tiigris]

 

KreiviKrapula, hyvin puhuit tuosta rakkaudesta..


Silloin kun itse on eheä, niin työ antaa paljon. On hyvä olla potilaiden keskellä. Heidän sairautensa ei satuta minua. Silloin olen rakkauden energiassa. Jokainen heistä voisi olla minä. Jokainen heistä on kuitenkin juuri omaa polkuaan kulkeva ja kunnioitan heitä sellaisenaan. HIV-narkomaani, soittokellon päällä istuva vihainen mummo joka uhkaa soittavansa poliisit koska täällä on niin huono palvelu (eli ei tulla 10 minuutin välein passaamaan), skitsofreenikko joka ojentaa yöhoitajalle kakkapökäleen kaarimaljassa kanslian edessä ja hymyilee vienosti... Meidän osasto on täynnä persoonia.. Jotka herättävät kyllä myös paljon iloa..

Työ väsyttää kyllä mentaalisesti ja fyysisesti.. Jos on vaikka iltavuorossa ainoa sairaanhoitaja niin päivystyksestä saatetaan lähettää viisikin uutta potilasta illan aikana.. Pitää tehdä lääkkeenjaot ja sen lisäksi viiden uuden potilaan paperit, ottaa kaikki lääkitykset selville ja niin edelleen. Silloin päätäni alkaa särkeä.

Aamuvuoroissa taas on monta vuoteeseen pestävää raskasta potilasta ja aamupesut jää usein kesken, kun pitää lähteä lääkärinkierrolle. Koska meidän käytävällä on kaksi erikoisalaa, niin kahden lääkärin kierrot voivat olla päällekkäin ja silloin pitää vaan päättää kenen lääkärin mukaan menee, vai jääkö suosista autteleen perushoitajaa aamupesuissa..

Kesken lääkärinkierron lääkäri saattaakin sanoa että nyt tehdään tälle potilaalle pleurapunktio tai askitespunktio (toimenpide jotka voi viedä noin tunnin) ja sitten ei kun menoksi.... Iltavuoro on jo tulossa töihin ja lääkärinkierto on vielä kesken ja kaikki lääkemuutokset toteuttamatta.. Huomaat että olet töissä vielä viideltä vaikka vuorosi loppui kolmelta  koska et raaskinut jättää iltavuorolaiselle niin paljon ylimääräistä työtä, koska päivystyksestä tuli kaksi uutta potilastakin..

Se on sekavaa rumbaa. meillä ei ole ikinä hiljaista. Ja jos on emotionaalisesti jokin pielessä, niin työpaikalla se haittaa aika paljon. Tää vaatii lujaa luottamusta omaan taitoon ja siihen että kaikki järjestyy kyllä. Ei saa murehtia yhtään mitään vaan siirtyä tehtävästä toiseen ja vastailla puhelimeen ja kelloihin siinä välissä. Siihen on pakko olla joku kipinä, sen tekemiseen siis. Muuten se tuntuu helvetiltä. 

[Tiigris]

Mutta mun työkaverit ovat kyllä aivan mahtavia, suurin osa sydämellisiä ja empaattisia ihmisiä, jotka tekevät työssään paljon ja vielä vähän enemmänkin.. Työkaveria ei jätetä... Ketään ei syytellä että jokin asia on jäänyt tekemättä vaan se tehdään itse kun huomataan että sitä ei ole tehty koska ymmärretään että toinen ei ole millään ehtinyt tehdä sitä asiaa...

Vaikka me ollaan kaikki paitsi yksi naisia, niin meillä on suoraa kommunikointia ja rempseetä menoa... Ei niinku mielistellä ja sit puukoteta selän takana vaan enemmänkin puhutaan hyvää selän takana ja tehdään hyväätarkoittavia jekkuja..

[Asterix]

Huomenta.  Tämä menossa vasta iltapäivä yhdeksi toimistolle ja tuli nukuttua pitkään.

En viitsinyt tuonne suur risti-topiciin kirjoittaa, kun voi ihan hyvin mennä ohi aiheenkin.
Mulla on ihan uskomattomat unenlahjat tätä nykyä!
Nukun sikeästi ja pitkään, 10 h unet ja jos vapaata, niin 14-17 h ja helposti vielä
-kello on silti heräättämässä.

Töissä olen ottanut 15-30 min tirsoja kerran päivässä sohvalla, kun silmien pito auki
on käynyt ylivoimaiseksi jatkuvasta kahvin kittaamisesta huolimatta.
Kummasti virkistyy sen jälkeen.

Unet ovat lisääntyneet myös, kait pidemmistä unista.

T-risti, kuu, stressi vai joku vitaminin puute?

[maarita]

Unet ovat lisääntyneet myös, kait pidemmistä unista.

T-risti, kuu, stressi vai joku vitaminin puute?

Sanoisin, että vitamiinin puute. Ja sitä lisää vielä kahvin juonti, koska se kuluttaa hivenaineita kehosta entisestään, näin luulen.