Sen verran haluan soppaa vielä hämmentää, että uskon asiat ovat aika kipeitä, koska ollaan valmiita ottamaan niistä nokkiinsa.
Niin, kyllä mä huomasin tuon porukan reaktioista. Mulla tahtoo aina unohtua,
että jotkin ihmiset sitoo uskonasioihin niin paljon tunnetta mukaan
-etenkin, jos ihminen kokee, että se usko on jotenkin auttanut/helpottanut elämässä
(ymmärtämistä/elämistä).
Se on silloin niin pyhä asia, että sitä ei siedä toisen kyseenalaistaa,
koska silloin kyseenalaistetaan se toisen elämässä pärjääminen.
Onhan ne nuo myrskyt aika mahtavia ja kunnioitusta herättäviäkin. Mutta oletteko koskaan kokeillut ajatuksillanne laimentaa noita myrskyjä.(..elikkä taas mennään sinne huuhaa-hommiin..
)
Mutta mikä estää kokeilemasta visualisointia myrskyn laimenemisesta.
Ja jos sattuu toimimaan, niin miten sen sitten voi edes todistamaankaan. Mutta tarvitseeko ihminen aina sen todistuksen.
Omalla kohdalla ainakin viime talvi oli sellainen kunnon talvi, mitä olen aina halunnutkin. No eipä voi todistaa mitenkään ajatusten mahdollisuuksia, mutta ainakin talvi oli pitkä ja kylmä ja paljon lunta ja pimeyttä.
Warum..?
Miksi ihmisen pitää pyrkiä hallitsemaan luontoa ja sen voimia?
Onko se jokin henkisen kasvun yksi pääpointeista, mihin pyrkiä?
Mä tiedän, että sade lakkaa aikanaan, kuten myrsky, ukkonen ja pakkanen,
ja niitä seuraa aina tyyni ja aurinkoisuus -ilman, että mä teen yhtään mitään.
Tellus antaa ja se ottaa ja pitää elämää yllä. Mulla on syvä kunnioitus sitä kohtaan,
eikä mitään tarvetta manipuloida tai yrittää hallita sitä edes ajatuksen tasolla.
Mie koen olevani yhtä Telluksen kanssa ja sopusoinnussa sen kanssa.
Se on antanut mulle elämän, pitää musta huolen -hamaan loppuun asti, kunnes yhdyn sen
kanssa samaksi synnyttämään, ylläpitämään ja lopettamaan elämää.
(pitäisikö luvata tsunameja, maajärjestyksiä ja jumalattomia myrskyjä kuolemani jälkeen,
niin muistatte minut?)
