Kuten jo edellä sanoin, en luota lääkkeisiin. Keinotekoiset hormonit yms., miten ne sotkevat kropan perustoimintaa, kyseessä ei ole kehon LUONNOLLINEN aines. Ehkä osa turvautuu lääkkeisiin ja jos ne auttavat, hieno homma. Itse en aio turvautua. Harmittaa vaan se, kun lääkärit tuputtavat kaikenmaailman hienoja psyykelääkkeitä ja kartuttavat näin lääkefirmojen kassaa. Sen sijaan sitä
todellista ongelmaa ei ratkaista, sitä vain siirretään
Tässä tilanteessa se ainoa parannus on se, että saan taas perustan sinne perusasioiden alle. Omanarvontunto palautuu sillä, kun teen töitä, saan palkkaa ja perusturvan, koen olevani tarvittu - olen edelleen
, työnarkomaaniudelle en voi mitään
Samalla toivon, että mieskin saisi pikapuolin töitä, niin sitten meillä on tupla-perusturva ja asiat siltä kantilta paremmin kuin hyvin
Alkoholia en koskaan ota, jos ahdistaa. Tämä on ihan periaatekysymys. Siskoni on alkoholisti, joka ruokkii ahdistustaan alkoholilla ja koittaa paeta viinan avulla siihen happyhappy-maahan, missä kaikki on hetken hyvin - kunnes koittaa huominen ja paluu tosimaailmaan ja ongelma ei olekaan poissa...
Tuossa eräs ystäväni oli työttömänä hetken ja hän alkoi viihtymään huolestuttavan paljon pullon parissa. Jos vietimme iltaa, oli alkoholi aina läsnä. Ystäväni avasi pulloa ja totesi "nyt on kaikki hyvin, Pohjanmaan kautta!". Sitä on pelottava katsoa...
Se, että paetaan sinne hetken hyvään oloon ja ongelma silti on läsnä. Onneksi ystäväni on nyt töissä ja sanoikin, että perusasiat ovat nyt kunnossa
Eikä viinakaan enää niin maistu.
Itse olen saanut lahjaksi hauraan omanarvontunteen, joka voi hajota pirstaleiksi jo pienestä. Mikä on peräisin siitä, kuinka lapsena isäni arvioi lapsiaan suoritusten, arvosanojen kautta. Koskaan en ollut riittävän hyvä, jossain oli aina petrattavaa. Ja jos todistus on hyvä, niin sitten sain kritiikkiä siitä, kuinka mulla ei ole paljoa kavereita ja isäni mielestä sosiaaliset taitoni ovat kehnot
Koulukiusattuna kavereita oli hiukkasen hankala saada ja koska en kelvannut muiden mukaan, aloin ajattelemaan, että mussa on jotain vikaa, kun kukaan ei halua olla kanssani. Olin myös isäni mielestä jossain vaiheessa liian lihava ja kömpelökin vielä.
Koulukiusaus jäi, ja vähitellen omanarvontunto alkoi kasvamaan, koska mut alettiin hyväksymään omana itsenäni. Mutta omanarvontuntoni on sirpaleista kasattu, joten pienikin isku voi hajottaa rakennelman...
Tuli miehetkin mukaan. Isäni on aina ollut vahva hahmo elämässäni, joten rakastuin nuoreen, määrätietoiseen, vahvaan mieheen. Alku aina mahtavaa, mutta jossain vaiheessa aloin huomaamaan, että kertaan tässä suhteessa isäkuvioitani. Mies (nykyinen ex) asetti muottia, johon yritti tunkea mua. Määräsi, miten mun pitäisi olla, pukeutua, käyttäytyä jne. Aina löytyi miehen mielestä jossain petrattavaa, keppiä tuli kyllä, muttei koskaan porkkanaa, kehuja tms., jolloin mies olisi sanonut, että "tässähän sä olet hyvä" tai että "olen ylpeä susta". Ero tuli, tietenkin, olin henkisesti aivan lopussa.
Eron jälkeen tunsin, että nyt voin taas hengittää vapaasti ja keskittyä niihin asioihin, joilla on väliä MULLE, vain mulle.
Exän kanssa vielä ollessani tapasin nykyiseni opiskelujen parista. Nuorempi mies, tuntui melkein lapselta vielä. Pian huomasin, että vietin yhä enemmän ja enemmän aikaa tämän miehen kanssa. Keskustelimme oikeastaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Huomasin, että aloin avautumaan tälle miehelle, paljastin yhä enemmän itsestäni, kerroin vapaasti mielipiteitäni. Tämä mies kuunteli, ei tuominnut tai keskeyttänyt lausettani. Jossain juhlissa istuskelimme taas juttelemassa, keskustelutyylini taisi olla korskeampi kuin yleensä. Mies seuraili siinä hiljaa, sanomatta mitään. Kunnes keskeytti ja sanoi: "Sä et ole sitä, mitä sä leikit olevasi. Oikeasti sä olet paljon kiltimpi ja herkempi." Se oli salamanisku suoraan sydämeen. Tuntui vain, että tuo hiljainen mies, melkein poika vielä, porautui nahkani läpi pehmeällä, mutta terävällä katseellaan, näki sydämeeni. Silloin tiesin, että nyt en pysty kävelemään ohi.
Ongelma oli se, että olin vielä edellisessä suhteessa. Pelästyin omia tunteitani, jotka olivat voimakkaammat kuin koskaan aiemmin - edes tavatessani exäni ei tunteet leimahtaneet samalla lailla, en ainakaan muista. En tiennyt, mitä tehdä, korjata olemassaolevaa suhdetta, minkä vain pystyisi vai hypätä uuteen, tuntemattomaan, vain omia vaistoja kuunnellen. Olen turvallisuushakuinen ja päätin pysytellä vanhassa, keskittyä suhteen hoitamiseen. Ensimmäinen opiskeluvuosi päättyi, huokaisin helpotuksesta, kun tiesin, että nyt voin keskittyä kesän aikana täysillä suhteeseen ja unohtaa kaikki ihastushömpötykset. No, ennen kuin kesä päättyi, päättyi sekin suhde. Että näin
Uutiset tietysti kiirivät ja tämä ihastuskin sai tietää, että elämäntilanteeni oli muuttunut. Vietimme taas aikaa yhdessä, mies oli tällä kertaa etäisempi ja piti välimatkaa. Sanoi, ettei halua kanssani suhteeseen, koska olen vielä toipumassa edellisestä. Oikeassahan mies oli, mutta hermostuin, kun ensin antaa ymmärtää ja sitten yhtäkkiä kääntää kelkkansa. Ajattelin, että eipä se mitään, olkoot. Syksy eteni ja arki sinkkuna tuntui rauhoittuvan, tunsin oloni hyväksi ollessani yksin. Kunnes... Tuli eräs opiskelijareissu, jonne lähdettiin porukalla. Siellä mies muutaman kaljan rohkaisemana paljasti tunteensa ja sanoi, että haluaisi jotain läheisempää kuin pelkkä ystävyys. Ja sille tielle jäätiin ja ollaan edelleenkin...
Mies... Siinä se edelleen on. Saan olla se höpsö ja herkkis, mitä todellisuudessakin olen. Olen edelleen pahuksen ailahtelevainen ja tulinen, koen kaiken voimalla. Turhautumiseni puran mieheeni, näin olen valitettavasti tässä kevään mittaan tehnyt
Piikittelen, puhun ilkeästi, sanon rumia sanoja ja toivon, että näillä saisin miehen ajettua pois - etten satuttaisi häntä enempää. Mutta siinä mies edelleen on, ei hievahdakaan. Toimii kuin uhmaikäisen lapsen kanssa, eli ottaa vain syliin ja halaa, halaa niin kauan, kunnes kiukku lähtee pois...
Haavat ja arvet ovat edelleen käsissä, osa tuoreita, osa vanhentuneita. Mies vain sanoo, että älä edes ajattele noita hirveyksiä, hän tarvitsee jonkun pitämään hänestä huolta ja rakastamaan.
Mitä tulee isäsuhteeseeni: Isäni on muuttunut viime vuosina, varmaan sairastumisen myötä elämänarvot menneet uusiksi. On nähnyt, että duunarihommista huolimatta elätän itseni enkä mitään über-typerää ole tehnyt, rikkonut lakia tms. Kohtelee miestäni kuin omaa sukulaistaan (exästäni ei oikein pitänyt). Elämäntilanne muuttuu, olen viime aikoina auttanut isääni hoitamaan talousasioita yms. Edelleen isäni on tiukka opettaja, mutta kuinkas muuten oppisi, ellei kurilla
Isäni kanssa välit ovat jälleen lähentyneet ja ainakin osittain olen antanut anteeksi nuo lapsuudenkokemukset - isäni purki turhautumistaan meihin avioeron vuoksi. Ymmärrettävää sinällään, vaikka viha olisi pitänyt purkaa toisella tapaa
Tulipas pitkä vuodatus... Sieluni purin tähän. En tiedä, jaksaako kukaan edes lukea tätä yhden ihmisen elämänkertaa läpi
Nauraa saa, jos tämä kaikki tuntuu naurettavalta valitukselta/uhrikertomukselta - mulle on elämäni aikana naurettu jo niin monta kertaa, ettei muutamat lisänaurut tunnu enää missään...
