No, mukava nähdä etten ole ainoa jolla on oman elämänsä kanssa tappelu menossa, jotta saisi taas rattaat kulkemaan johonkin suuntaan. Täällä on nimittäin toinenkin suuntaansa etsivä vaaka, jota rassaa ja pahasti elämän nykyinen suunta ja tilanne, joka tuntuu vain junnaavan paikallaan. Ja koen tilanteen ratkomisen todellakin tappeluksi, koska on osatekijöitä jotka minun on pidettävä ennallaan ja joita sisuni takia haluan vielä ratkoa selvemmäksi ennen niistä irtipäästämistä. Ja toisaalta tunnen, että minun on muutettava koko lähes koko sisimpäni ennen kuin tie lopulta aukenee - voitettava kaikki epävarmuuteni, pelkoni ja huono itseluottamukseni sekä menneisyyden haavat, sekä astuttava valtavia askeleita yksin eteenpäin, mikä tietenkin pelottavat. Siihen asti on siis jaksettava... En siis ole positiivisuuttani kaikesta huolimatta hukannut. Mistä on kyllä lähinnä kiittäminen parhaita, rakkaita ystäviäni.
Mutta rankkaa on ollut...pirun rankkaa...
Ja välillä voimat ovat jo olleet niin vähissä että tuntuu lähes mahdottomalta nousta ylös aamuisin, ja itku on ollut herkässä. Niin rankalle tuntuu tämän kaiken kantaminen omilla hartioilla.
Mutta minkäs teet, oma on elämäni joten itsehän se on loppujen lopuksi ratkottava minne tie vie. Päivä kerrallaan koitan kasvaa tämän elämänvaiheen opettamana, vaikka koville se ottaa. Mikä pahkuran planeettojen elämänkoulu minulla mahtaa ollakaan menossa...?
Tilanne ketuttaa, mutta läpihän tämä on vaan mentävä. Ei muu auta.
Itselläni on jumissa lähinnä opiskelu- ja raha-asiat.
Ja vähän rakkausrintamallakin jumittaa, jos niin voi sanoa, mutta se nyt ei oikeastaan ole uutta...
Oma tappeluni alkoi jo ennen vuodenvaihdetta todella vaikealla taloudellisella tilanteella. Yksityiskohtiin en ala sen kummemmin paneutua, mutta elin joulunalusajan ja vuodenvaihteen käytännössä kädestä suuhun. Joutuin venyttämään vuokranmaksuja häätöuhan rajalle, muut laskut pinossa sen kun kasvoivat ja se raha mitä venytettyä sai, riitti hädintuskin ruokaan. Ja jokainen paperiasia eri virastojen kanssa tuon tilanteeni ratkomiseksi eteni kuin täi tervassa, eikä apuja herunut ennen kuin vasta vuoden vaihduttua. Tilanne on vieläkin vähän tulenarka, sillä vaikka nyt olenkin alkanut saada velkojani pois, tuleva kesä tulee taas olemaan samanlaista rahan kanssa vääntämistä jollen löydä töitä....
Ja mitä kouluun tulee, yllättävää kyllä, minäkin olen IT-alalla, opiskelen tietotekniikkaa/tietoliikennetekniikkaa. Opiskeluintoni on vain yksinkertaisesti loppu, mikä johtuu siitä että koulu vain kestää kestää kestää...tai ainakin siltä tuntuu.
Alkoi 2002, PITI loppua viimeistään keväänä...mutta... täällä sitä ollaan edelleen ainakin seuraavat 3-(toivottavasti ei)7 vuotta...
Lyhyesti kerrottuna tämähän siis johtuu siitä että pari vuotta opintojeni alun jälkeen isäni kuoli, perhevastuu lankesi minun - parikymppisen ja vasta itsenäistymään opettelevan neitosen harteille ja jossain välissä oli omakin ääretön suru käsiteltävä. Kouluun keskittyminen oli täysin nollassa (osin vieläkin), opinnot venyivät minkä ehtivät, kunnes oli jo kiire saada ne valmiiksi opinto-oikeusajan lopun ja siten koulusta "erottamisen" uhatessa. Aika loppui kuitenkin kesken, ja opinnot päättääkseni minun oli haettava uudelleen takaisin kouluun, mikä onnekseni onnistui ja olen voinut jatkaa opintojani täsmälleen siitä mihin ne olivat keskeytyä. Tavoitteenani on yhä valmistua - kiinnostaahan ala minua yhä ja lisäksi niin monet rakkaat yhä uskovat selviytymiseeni.
Nyt kevään kuluessa on vain alkanut tuntua siltä, että olen itsepäisellä "koulusta valmistumis -halullani" luovinut itseni aikamoiseen sumppuun. Olen tämän koulun venymisen aikana hukannut koko sen ilon ja innon mitä joskus opiskelusta sain, ja haluaisin yksinkertaisesti päästä pois vaikka muut ihmiset ovat koittaneet tavalla tai toisella kannustaa tai hoputtaa (jopa kevyesti uhkailla) minua nopeaan valmistumiseen.
Itse olen kuitenkin harkinnut nyt jonkinlaista välivuoden pitämistä - etsisin töitä taloudellisesti pärjätäkseni ja sitten viettäisin vähän aikaa elämää ihan itseni parissa. Omaan sisimpääni paremmin tutustuen, "seikkaillen"; nähden välillä vähän muutakin elämää kuin koulunseinät. Ja siten ehkä löytäisin taas ilon palata takaisin kouluun ja innon vetää opiskelushowni kunniakkaaseen loppuun.
Suoraan sanoen, on iskenyt niin kauhea elämännälkä ja uuden polun löytämisen ikävä, ettei sillä ole määrää... ja käämit on palaa joka päivä koulunpenkillä kituuttaessa...
Mutta ainakin vielä ihan positiivisella asenteen rippeillä ja ystävien tukemana olen jaksanut odottaa, että saan vielä pian tuosta oman elämäni punaisesta langasta kiinni, näitä muutoksia liikkeelle ja siten elämääni lopultakin vähän uusille ja ehkä kauniimmille, ja onnellisemmille urille. Eiköhän se tästä...
Askel kerrallaan... Jos vain voimat riittää, niin etten henkisesti romahda näiden paineiden alla...sitäkin kun olen alkanut vähän pelätä...
Minäkin liitän tähän mukaan oman syntymäkarttani, jos joku kiinnostuisi minullekin vähän uusien askelten suuntaa tulkita.... Mutta eteenpäinhän se tie vie, tavalla tai toisella. Sanoipa kartta mitä hyvänsä...
Sisuntoivotukset sinullekin, t1926!
Eiköhän se siitä sinullakin etene. Ja onhan sinulla jo enemmän elämänkokemustakin kuin minunlaisellani pikku-hippiäisellä.
Mutta ainaki tiedät nyt, että et ole ainoa vaaka jolla on nyt vähän kompassin suuntimat sekaisin elämänpolulla.
