Sivuja: [1] 2 3
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Kuolema  (Luettu 20284 kertaa)
0 jäsentä ja 9 vierasta katselee tätä aihetta.
Ardith
Vieras
« : 22.11.2008 13:00:22 »


Kuolema tuppaa olemaan maton alle lakaistava asia joka kielletään viimeiseen saakka, kunnes se osuu omalle kohdalle. Kuolleita pidetään virallisissa kirjoissa teknisesti elävinä vielä kymmenien vuosien kuluttua (perillisten suureksi riesaksi), ihminen voi maata kuolleena asunnossaan vuosia ilman että kukaan vaivautuu kiinnittämään huomiota (vaikka ruumiin haju leijuisi alituiseen naapurien sieraimissa), koko kuoleman käsitettä ei jotenkin kerta kaikkiaan hyväksytä ellei ole pakko, mistä seuraa sitten kaikenlaista edellämainitun kaltaista turhaa ja typerää.

Itsekin olen omaisten kuolemat kestänyt pokerina, muiden tuputtama "henkinen tuki" on ärsyttävää ja tarpeetonta, ja auta armias kun jotkut ovat vastaavasti erehtyneet luulemaan että pystyisin itse olemaan jollekulle muulle henkisenä/emotionaalisena tukena samassa tilanteessa ja ovat sitten suuttuneet havaittuaan ettei näin ole. Ei sitä aina jaksa esittää olemattomia tunnetiloja nääs. Lips Sealed


Olen samaa mieltä mitä kuoleman käsittelyyn ja kuoleman pelkoon tulee, ihmiset eivät myönnä pelkäävänsä kuolemaa, mutta jokin tuossa nyt kuulostaa aika kovalle. Eikö se ole empatian puutetta, jos ei pysty samaistumaan toisen suruun ja tuskaan?

Kyllä minäkin olen kohdannut kuoleman, melkein kuollut itse, mutta pelastuin siitä, mutta ei se minua kovaksi tehnyt vaan päinvastoin,  tajusin juurikin ihmisyyteen kuuluvan kuolemanpelon ja elämänhalun.

Toiset ihmiset kokevat niin järkyttäviä tapahtumia elämänsä aikana, että kovettuvat siitä syystä, ja se on suoja. Kuoleman halveksunta kertoo mielestäni vain siitä, että ihminen on suojannut itsensä tunteilta, joita ei enää pysty käsittelemään. Ja jos niitä empatian tunteita ei ole koskaan ollutkaan, aletaan puhua vakavista mielenterveyden ongelmista sen sijaan että voitaisiin olettaa sen olevan "normaalein" ihmisyyden tunnetila.
tallennettu
T-H
Astroholisti
*****
Viestejä: 1988



Profiili
« Vastaus #1 : 22.11.2008 14:13:03 »

YLE Teemalta katson tässä taannoin Lääkärikilta ohjelmaa jossa käsiteltiin kuolemaa. Monilla ihmisillä o juuri se ajatus kuolemasta; että "enhän minä tässä nyt kuole". Se että jos asiaa pitää miettiä omalla kohdalla nii oitis se ajatus heti ikäänkuin lakastaan maton alle.

Lääkäreillekään ei ola aina helppoa ennustaa mitenkä lähellä on kuoleman esim hyvin sairaan ihmisen kohdalla. Kuolema pitäikin ottaa asiana joka on yhtä kuin syntyminen. Luonnollinen asia.
tallennettu

OINAS - pässinpää

* Nousu Neitsyt
* NativeAmerican Haukka
rubiinitar
Kanta-astroilija
***
Viestejä: 444


Profiili
« Vastaus #2 : 22.11.2008 19:55:59 »

Itse ajattelen juuri noin, että syntymä ja kuolema on sama asia, enkä ymmärrä tätä kovuutena. Kuolema on hyvin pyhä kokemus, aivan kuten lapsen syntymäkin. Kuollut lapsi (kuten aikuinenkin) on pelkkä kuoret, sielun poissaolo on niin ilmeistä, että ruumiin näkeminen on äärimäisen vapauttava ja ylevä kokemus.

Oma heikko kohtani ovat onnettomuudet, ilmeisesti entiset elämät ovat olleet väkivaltaisia. Olen kuitenkin tässä elämässä ollut siunattu kuolemilla, jotka ovat tapahtuneet ilman dramatiikkaa ja pelastushelikoptereita Smiley (kuolema on huolehtinut siitä, että mitään ei ole ollut tehtävissä, eli paniikkia ei ole päässyt näkemään) Tämä viimeinenkin, tulipalo, kyti hiljaisella liekillä pitkään, painajaismaista palamiskamppailua siis ei ollut. Kaunista.
tallennettu
Corvus Leonis
Astroholisti
*****
Viestejä: 1652


Kaikkien sisällä on jokainen meistä.


Profiili
« Vastaus #3 : 23.11.2008 06:47:57 »

Kuoleman halveksunta kertoo mielestäni vain siitä, että ihminen on suojannut itsensä tunteilta, joita ei enää pysty käsittelemään.

Ei kuolema, vaan ihmisten vieraantuminen kuolemasta on halveksittavaa ja tyhmää. Vähän kuin eräs idiootti Kiinassa joka meni pandahäkkiin "halaamaan" pandaa, ottamatta huomioon että kyseessä on karhu, joka voi helposti tappaa ihmisen. Ja päätyi ansionsa mukaan sairaalaan.

Kun joku kuolee, niin joidenkin tapa kerjätä kaikilta sääliä vie muilta voimat. Mielestäni kenelläkään ei ole minkäänlaista velvoitetta uhrautua sellaisten iilimatojen hyväksi. Kuten aiemmin todettua, elävät ovat ongelma, eivät kuolleet.

Ihmisen koneistettu, ohjelmoidun oloinen käyttäytyminen tilanteissa riippumatta kenestä tai keistä on kysymys, ei ole empatiseeraamisen arvoista. Eläimetkään eivät jää vollottamaan vaan jatkavat elämäänsä, ja ihmisen suurilla aivoillaan tulisi kyetä edes samaan, varsinkin kun edessä on poikkeuksetta byrokraattisia sotkuja.

En koe olevani mitenkään erityisen kovettunut, mutten myöskään käytä fyysisiä tai henkisiä resursseja vain siksi että joku olettaa/haluaa niin, vaan hyöty-haittasuhteiden perusteella. Esim. eräs ulkona asuva kissa tulee säännöllisesti ovelleni kerjäämään ruokaa, mikä on ärsyttävää ja näen muutenkin epäedulliseksi ehdollistaa sen tulemaan siitä palkituksi. Niinpä se saa joskus ruuantähteitä, ei säännöllisesti, ja vain silloin kun ei niitä kerjää. Smiley
tallennettu
Corvus Leonis
Astroholisti
*****
Viestejä: 1652


Kaikkien sisällä on jokainen meistä.


Profiili
« Vastaus #4 : 23.11.2008 07:04:14 »

Kuoleman kohdanneen omaisen työkyvyn uskotaan heikentyneen (riippumatta siitä onko näin vai ei), mistä seuraa helposti syrjäyttäminen. Tuonkin takia olisi korkea aika ihmisten normalisoida kuoleminen osana elämää ja myöntää vaikka ihan virallinen palkallinen hautajaisloma.  police
tallennettu
Corvus Leonis
Astroholisti
*****
Viestejä: 1652


Kaikkien sisällä on jokainen meistä.


Profiili
« Vastaus #5 : 23.11.2008 07:26:03 »

YLE Teemalta katson tässä taannoin Lääkärikilta ohjelmaa jossa käsiteltiin kuolemaa. Monilla ihmisillä o juuri se ajatus kuolemasta; että "enhän minä tässä nyt kuole".

Ihmiset jotka ottavat asioita itsestäänselvyytenä, menevät myös pahiten tolpiltaan kun se pieni itsestäänselvä maailma kaatuu nurin.

En minä ainakaan oleta olevani automaattisesti tänä iltana tai ensi viikolla elossa, mutta c'est la vie ja elämä on laiffii, sanoi Nykänen kun kuun yli lensi. coolsmiley
tallennettu
rubiinitar
Kanta-astroilija
***
Viestejä: 444


Profiili
« Vastaus #6 : 23.11.2008 09:05:42 »

Juu kyllä runsas tragedioiden kokeminen todellakin syrjäyttää ihmisen. On silkkaa idealistista lässytystä väittää, että ihmiset välittävät sellaisesta lähimmäisestä, jolla menee huonosti. Tragedian hetkellä kenties näennäisesti, mutta heti kun palaneesta talosta pitää jotain raskasta kantaa ulos tai tarjota ihan oikeasti se autokyyti - kaikki ovat hävinneet ;DD Lisäksi huono-onnisuuden pelätään taikauskoisesti tarttuvan.

Etenkin nk. henkiset ihmiset saattavat olla todella itsekeskeisiä, empaattisuus on näennäistä, pelkkiä opittuja new-age-yhteisöllisyys-rakkaus -fraaseja. Ja tragedioilla mässäillään hyvin mielellään, niitä kerrotaan ympäriinsä. Silti juoruilijat eivät tajua, että tragedian kokenut on JUURI NYT hirveässä ahdingossa ja juoruilun sijaan tarvitsisi konkreettista, käytännön apua.

Omalla kohdallani ainakin lukuisista tragedioista on tullut kuin tarttuva tauti, todellisia ystäviä ei ole, sillä kukaan ei halua olla sellaisen ihmisen tosiystävä, jolle koko ajan tapahtuu hirveitä Smiley Tällaisen kohtalon jakaminen on useimmille liian vaativaaa, toki ymmärrän myös heitä.

Empatiaa siis kyllä tarjotaan näennäisesti, mutta helpointa on kuitenkin vain jättää minunlaiseni ihminen selviämään yksin. Enkä totisesti ole uikuttaja, otan vähän liikaakin huomioon muiden ihmisten tunteet, kun pyydän apua. Avun pyytäminen ON vaikeaa ja avunpyytäjä joutuu tuskalliseen tilanteeseen, jos muut eivät sitten oikeasti haluakaan auttaa.

Olen itse ollut ihan uskomattoman vaikeissa tilanteissa lukuisia kertoja, ollut itse kuitenkin ihan reipas ja yrittänyt vain järjestellä käytännön asioita. Kun sitten autokyydin tai muun luvannut ihminen joutuu oikeasti auttamaan, hän unohtaa tilanteeni ja alkaakin pohtia omia pikku ongelmiaan, ja viestittää selkesti että olenkin hänelle arkipäivää pahasti sotkeva rasite eikä auttaminen olekaan hälle mieluista.

Voin vakuuttaa että nuo tilanteet eivät naurata. Tekisi mieli puolustautua, että apua on pakko saada ja itsehän sitä juuri tarjosit, mutta sitten sitä miettii, että eihän kellään tosiaan ole mitään velvollisuutta auttaa. Mieluummin sitä on siis apua pyytämättä kuin että tragedian aiheuttamien ongelmien lisäksi ottaa vielä syyllisyydentunteet päälleen ihmisiltä, jotka auttavat vain koska on pakko.

tallennettu
T-H
Astroholisti
*****
Viestejä: 1988



Profiili
« Vastaus #7 : 23.11.2008 09:42:13 »

On minunkin elämässä ollut kuolemaa läsnä. Ja kyllä, itselläni myön on ollut niin vaikeita aikoja, että hyvä kun olen hengissä selvinnyt. Tähän voin todeta, että - se mikä ei tapa, vahvistaa-.

Eikös ole kuitenkin rubiinitar hyvä asia, et on esim netti missä voi anonyymistä kirjoittaa omiakin tuntemuksia, ilman että tarttee tuntea häpeää? Tai sitä, ettei ole oikeen sellaista sydänystävää jolle uskaltais höpisti ties mitä. Smiley
tallennettu

OINAS - pässinpää

* Nousu Neitsyt
* NativeAmerican Haukka
^^Queen Nefertiti^^
Astroholisti
*****
Viestejä: 10595


au, kuu jousimies / asc vaaka नमस्ते ‏الله‎ ॐ


Profiili
« Vastaus #8 : 23.11.2008 09:46:18 »

meinasin kuolla hyvin nuorena, mut elämäntehtävä ja seikkailu pakotti jäämään henkiin. oli "lääketieteellinen ihme" että selvisin. minulle ei siitä jäänyt traumaa, eräälle kauriille kyllä jäi kuoleman läheisyydestä. se voi tuoda dramaattisen otteen elämään.

joku saattaa olla itsetuhoinen

minuun vetoaa nuorekas, raikas ja elämänhaluinen
tallennettu

You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
rubiinitar
Kanta-astroilija
***
Viestejä: 444


Profiili
« Vastaus #9 : 23.11.2008 13:43:39 »

Olen toki kenties liian suorasanainen tässä asiassa, mutta kokemusta näistä tilanteista on hyvin paljon enkä suinkaan myöskään lue itseäni pois näistä 'inhimillisesti käyttäytyvistä ihmisistä'. Enkä myöskään kiellä, etteikö aidosti auttavia ihmisiä olisi, suurin osa vain EI ole sitä. ja tunnen erityisen paljon ns. spirituaalisesti ajattelevia ihmisiä, monilla inhimillisyys ja empatia on sittenkin vain pintaa, ovat vielä oppimisasteella tässä.

Väitän siis, että suurinta saa ihmisistä jotka sanovat 'haluavansa auttaa' ajaa traagisessa tilantessa syyllisyydentunne ja pelko, ei pelkkä puhdas rakkaus.
Tämä näkyy tilanteissa, joissa tarjotaan apua, mutta ei itse asiassa ole ajateltukaan loppuun asti mitä auttaminen konkreettisesti vaatii, ja silloin tulee irvokkaita tilanteita, joissa avuntarvitsija saa kyllä runsaasti päänsilitystä mutta ei juuri lainkaan konkreettista apua.

En syyllistä ketään vaan sanon että tämä on inhimillistä ja hyvin yleistä. Ollaan siis empaattisia (koska VOIMIEN toivottelu ja halaaminen kuuluu nykyään asiaan), mutta ei kuitenkaan tarpeeksi sensitiivisiä, jotta osattaisiin auttaa oikealla tavalla, auttaa siis haluten ja sydämellä. Voivottelu ja voimien toivottelu kun ei auta, kun pitäisi saada autokyyti tai vahva miesporukka auttamaan nyt ja heti (itsellä täsä hyvin tuore esimerkki, palanut taloni nimittäin syttyi uudelleen ja JOS olisi ollut auttajia viimeksi niin tilanne olisi nyt hyvin erilainen Smiley

Esimerkkejä: Kun lapseni kuoli auttajia oli toki paljon, mutta hyvin nopeasti kaikki hävisivät ympäriltäni eivätkä koskaan palanneet elämääni. Jälkimmäisestä en heitä syytä, lapsen kuolemista pelkäävät kaikki ja monet selvästi uskovat että 'se tarttuu' (noituuden ja pahan stigman pelko).

Minulla on 'ystäviä' jotka ottavat yhteyttä 'kun sille taas jotain kamalaa tapahtuu', muuten ei koskaan Cheesy

En ole ainoa tämän kohtalon kokenut, tunnen muitakin jotka ovat kokeneet aivan saman. Emme siis ole mitään ihmishirviöitä jotka jotenkin kummalla tavalla itse aiheuttavat ystäväpaon, tietty liiallinen kärsimys vain pelottaa ihmisiä. Puhuin juuri yhden tuttavan kanssa tästä ilmiöstä ja hän kertoi, että hänellä on NIINSANOTTUJA ystäviä/tuttavia satoja (joita hän itse auttaa säännöllisesti, koska on henkisen työn tekijä), mutta kun oli vastikään ihan todellinen hätä, niin ystäviä auttamassa oli tasan yksi!!

tallennettu
Mio
Astroholisti
*****
Viestejä: 1482


Ea Mai


Profiili
« Vastaus #10 : 23.11.2008 15:28:51 »

Kuolema joo... Liekköhän sitäkään edes olemassa funtsittaessa olemassaolon olevan ympäripyörivää kierrejatkumoa teiltä toisille..

Olemattomuus sitä vastoin....

jotain on vain hävinnyt syntyäkseen uudelleen riippumattomasti 'olosuhteiden' vaikuttimista loppujen alux
tallennettu

The clay of reality is molded in dreams
rubiinitar
Kanta-astroilija
***
Viestejä: 444


Profiili
« Vastaus #11 : 23.11.2008 15:32:40 »

Niinpä  Grin Kuolema on harhakuva, jonka olemme näkevinämme, kun emme näe selkeästi  crazy2
tallennettu
Norna
Vieras
« Vastaus #12 : 23.11.2008 16:05:45 »

 No varmasti riippuu yksilöstä miten kuoleman ottaa. Ihminen on siitä huolimatta vaikkei kuolemaa kokisi niin suurena asiana.
 Itselläni on läheisiä kyllä kuollut, mutta jostain syystä en ole kokenut hirveätä ikävää ja suurta surua. Oon joskus tosissani yrittänyt Surra kun ajattelin että kyllähän mun Pitää tässä surra (koska niin kuuluu tehdä).
 Sitten taas lähisukulaiseni saman kuoleman kohdatessaan oli hyvinkin murtunut, sama sukulaisuussuhde siis kyseessä. Onko se sitten kylmyyttä tai mitä, mutta elämä vaan on jatkunut siitä huolimatta että toinen tekee pysyvämmän osoitteenmuutoksen. Joskus on ollut haikeata kun se toinen ei ole fyysisessä muodossa tässä lähellä, eikä samalla tavalla osallistu tämän tason elämään. Mutta mulle kyllä osa niistä on edelleen läsnä. Ei kai kuolemaa sitten edes ole olemassa mulle?
tallennettu
Tiigris
Astroholisti
*****
Viestejä: 3615



Profiili
« Vastaus #13 : 23.11.2008 16:12:57 »

rubiinitar, ikävä kuulla että ystävät ovat kaikonneet vaikeina hetkinä, mutta ehkä sillekin on syynsä?
Tosiystävät eivät jätä - ehkä et ole vielä kohdannut sinua varten olevia ihmisiä, joten sinänsä on onni onnettomuudessa että turhat karsiutuvat pois. Eikö vain?

Muistan kun isä oli kuollut ja olimme äidin ja siskon kanssa ikään kuin eri todellisuudessa jonka me kolme vain ymmärsimme.. se ihmeellinen todellisuus jatkui minulla henkilökohtaisesti ainakin noin 4kk.. Ei pelkästään surun takia, vaan myös siksi että oli jotenkin lähempänä kaikkeutta, ihan kuin ymmärtämys olisi laajentunut, niinkuin kaikki aistit olisivat olleet vahvempia. Ymmärrän mitä tarkoitat kun sanot ettei kuolema ole pelkästään menetys. Kuoleman läheisyys avaa portteja mieleen. Vaikea selittää.

Mutta silti, se oli äärimmäisen vahva ja väkevä kokemus, ei sellainen minkä nielisi hetkessä vain. En vähättelisi kuoleman kokemuksen voimakkuutta, tai tuomitse ihmisiä jotka surevat ja masentuvat pitkäksi aikaa. Siihen on jokaisella oikeus. Saada mahdollisuus olla heikko ilman, että tönitään että ryhdistäydy jo!

Minulla oli ainoastaan yksi ystävä, joka jäi kuvioista kokonaan pois tuon tapahtuman seurauksena.. Kaikki muut lähenivät. En ollut missään vaiheessa yksin. Naapurit ja lähisukulaiset yllättivät perheemme useaan otteeseen avuliaisuudellaan, käyden kylässä samalla tuoden kauppakassin josta löytyi kaikki perustarvikkeet kahvista vessapaperiin.. Minä ainakin sain silloin käsityksen että surevia autetaan, eikä sitä tarvitse edes pyytää. Itsekkin sain tehdä saman parhaalle ystävälleni, jonka isä kuoli vuotta myöhemmin syöpään. Olin kaiken mahdollisen ajan hänen kanssaan silloin alkuun, enkä pakottanut häntä olemaan "toipunut" vielä puolen vuoden jälkeenkään tapahtuneesta..

Miksi ei saisi olla inhimillinen? Tai miksi ei kestä toisten ihmisten inhimillisyyttä?

Olen aina uskonut jälleensyntymään ja isän kuolema oli sinälläänkin suuri helpotus siksi että tiesin, että hänen oli parempi päästä jo pois koska hän oli niin sairas.. mutta mielestäni minulla oli täysi oikeus surra ja ajatella (teidän mielestänne itsekkäästi) että olen menettänyt jotain oleellista elämästäni.. Minä tarvitsin paljon aikaa, että toivuin ja sopuduin siihen, että perheessämme oli yksi henkilö vähemmän ja juuri se, joka elätti meidät. Suremisellani en kerjännyt sääliä vaan tein prosessia jättääkseni hyvästit hänen fyysiselle ilmentymälleen.
tallennettu
T-H
Astroholisti
*****
Viestejä: 1988



Profiili
« Vastaus #14 : 23.11.2008 16:25:35 »

No varmasti riippuu yksilöstä miten kuoleman ottaa. Ihminen on siitä huolimatta vaikkei kuolemaa kokisi niin suurena asiana.
 Itselläni on läheisiä kyllä kuollut, mutta jostain syystä en ole kokenut hirveätä ikävää ja suurta surua. Oon joskus tosissani yrittänyt Surra kun ajattelin että kyllähän mun Pitää tässä surra (koska niin kuuluu tehdä).
 Sitten taas lähisukulaiseni saman kuoleman kohdatessaan oli hyvinkin murtunut, sama sukulaisuussuhde siis kyseessä. Onko se sitten kylmyyttä tai mitä, mutta elämä vaan on jatkunut siitä huolimatta että toinen tekee pysyvämmän osoitteenmuutoksen. Joskus on ollut haikeata kun se toinen ei ole fyysisessä muodossa tässä lähellä, eikä samalla tavalla osallistu tämän tason elämään. Mutta mulle kyllä osa niistä on edelleen läsnä. Ei kai kuolemaa sitten edes ole olemassa mulle?

Oon törmännyt miespuolisissa yksilöissä tähän, että ei surra näkyvästi, eli itkien läheisen poismenoa. Pidän ja ehkä pidän edelleen sitä jonkinlaisia kylmyytenä. Ikäänkuin ihminen kyllä suree toisen ihmisen poismenoa mutta se on siellä mielen sisällä tapahtuvaa - ei ulospäin näkyvää.
tallennettu

OINAS - pässinpää

* Nousu Neitsyt
* NativeAmerican Haukka
Sivuja: [1] 2 3
  Tulostusversio  
 
Siirry: