seuraava »

[rubiinitar]

Hih!!  En totisesti ole tunteeton ihminen, kaikkea muuta! Olen erittäin tunteellinen, kenties paradoksaalisti NIIN tunteellinen, että tunnen syvääkin syvemmin mistä kuolemassa on kyse ;-)

Toden totta, olemme erilaisia, eikä minulle tulisi mieleenkään tuomita toisen surua. Miksi siis meidät jotka tunnemme kuoleman äärellä puhdasta, vapauttavaa iloa tuomitaan? Minäkin tunsin suurta riemua kun isäni kuoli kun olin pieni tyttö. Isäni kärsi ja äitini kärsi - molemmat eri syistä mutta tilanne vain oli purettava. samanlaista riemua tunnen nyt kun äitini teki tämän radikaalin ratkaisun eikä jäänyt kymmeneksi vuodeksi riutumaan dementtinä hoivakotiin kuten hänen oma äitinsä teki.

Suurta jumalallista huumoria Olemme tänäään lasten kanssa naureskelleet tuota talon uudelleen sytyttämistä (kuollut poikani ja äitini kimpassa asialla?), eli kun palokunta sössi ensimmäisen polton niin wanhat sielut viimeistelivät homman, kun kukaan ei ollut enää vahtimassa 

Ja tunteettomuudesta vielä: Suurella lämmöllä kirjoitin nuo esimerkit ihmisten vaikeudesta auttaa ja ystävien kaikkoamisesta, siis inhimillisyydestä. Olen jo sen verran vanhempi ihminen, että koen usein että minut ymmärretään täällä(kin) väärin...vai lieneekö syynä tuo astrologinen syntymäkartta?

Olisiko siis ikä- tai sielunikäkysymys tuo kuolemasuhde? Tai jotain muuta?

Teeskennellä ei kuitenkaan kenenkään pidä, suuntaan eikä toiseen.

[nikki]

tai jotain muuta,
sitä plutomaista niin elämän kuin kuolemankin ymmärtämistä pintaa syvemmältä,
tässä tulee just esille esim. tuon pluton väärinymmärtäminen,
se tuhoaa mutta samalla se säilyttää hengen,
ja just jupiter on taas se joka vapauttaa sielun irti kuolemassa,
laajentaa reviiriä suurempaan yhteyteen,
jupiter liittyy kuolemaan,
ja kun sen näin oikein ymmärtää,
kuolemaa ei tarvitse pelätä,kuten ei plutoakaan eli elämää

ehkä kuolema on helpompi käsitellä sellaisilla ihmisillä,jotka ovat tottuneet siihen elämän kiertokulkuun jo pienestä pitäen,
siihen että ylimääräiset kissanpennut tapettiin,
tai että sika roikku maha auki karjakeittiössä kun tulit koulusta kotiin ja äiti lykkäs veriastian kouraan ja sanoi jotta jatka vispaamista ettei hyydy,
karrikoiden,
mutta että sitten kun näki äitinsä ruumiin niin tajus miten luonnollista se kuolema on myös ihmisen kohdalla,
väistämätöntä,
ja juuri sitä sielun vapautumista kehosta

[Corvus Leonis]

Toden totta, olemme erilaisia, eikä minulle tulisi mieleenkään tuomita toisen surua. Miksi siis meidät jotka tunnemme kuoleman äärellä puhdasta, vapauttavaa iloa tuomitaan? Minäkin tunsin suurta riemua kun isäni kuoli kun olin pieni tyttö.

Samat fiilikset faijan hautajaisissa, ne eivät edes tuntuneet yhtään hautajaisilta, pikemminkin jonkinlaiselta kerhotilaisuudelta. Kyllä minä vihainen olin - siitä ettei se kuolema ollut rauhallista poisnukahtamista, vaan ankaran ja ilmeisen kivuliaan sairaskohtauksen seurausta. Toisaalta jos olisi jäänyt esim. rattijuopon yliajamaksi kuten eräs kaukaisempi sukulainen, olisin omakätisesti etsinyt aiheuttajan käsiin ja teurastanut.

Liitän nyt muutenkin tuon minkä tahansa perään vollottamisen puhtaasti itsesäälissä rypemiseen ja sitä en nyt omakohtaisesti jaksa harrastaa kun ei kannata, niin en myöskään viitsi ketään siitä palkita saati kannustaa siihen. :

[Norna]

Oon törmännyt miespuolisissa yksilöissä tähän, että ei surra näkyvästi, eli itkien läheisen poismenoa. Pidän ja ehkä pidän edelleen sitä jonkinlaisia kylmyytenä. Ikäänkuin ihminen kyllä suree toisen ihmisen poismenoa mutta se on siellä mielen sisällä tapahtuvaa - ei ulospäin näkyvää.

 Usein vastakkaisella sukupuolella on vaikeuksia muutenkin tunteidensa osoittamisessa ja itkemisessä, se on kuitenkin helppoa minulle. Kuolema vaan ei itsessään ole ollut elämässäni erityisen surun asia. Elävien takia olen tosiaan itkenyt enemmän  :

[T-H]

KV: Melkoisen karskin ja kylmän kuuloinen oli ainakin mun mielestä toi mitä lopuksi kirjoitit.

[Esmiralda]

Kyllä kuolema on suuri opettaja!

Olen onnellinen siinä, että olen saanut valmistautua läheisempieni kuolemaan ja se on tapahtunut kauniisti. Kuten isäni opetti minulle ennen lähtöä, että ei elämä siihen lopu, uskoi jälleensyntymään niin vahvasti. Antoi minulle siis suuren lahjan!

Meidät on opetettu kuolemassa johonkin surkeaan LOPPUUN! Uskon todella ettei se sitä ole.

Mutta kauhulla ajattelen, jos mieheni kuolee, niin miten jaksan kaikki naapurit, ystävät ja sukulaiset. Olen jo 'haaveillut' että kun saisi mennä johonkin ihan yksin ja surra surunsa ja löytää myös ilo kaikesta mitä sai.

Joskus 'pienet kuolemat' ovat kaikkein kamalimpia. Tarkoitan niillä sitä, kun toinen jättää tai lähtee pois. Voi kun olet monet itkut itkenyt...ja sitten huomannut, että se itku on loppujen lopuksi hyvin itsekästä. Itkee sitä, että ystävän turva on kaikonnut.

Mielestäni nykyajan hautajaismenot kaikkinensa ovat todella raskaat. Uupuu sellainen läheinen olo, rauha ja hiljentyminen, todellinen suru. Kamalasti asioita selvitettävänä, muistettavana, maksettavana. Ja se näytön paikka, miten osoitetaan vainajan muistoa. Se on niin kiiltokuvamaista ja pinnallista!!!
Yhden surevan lesken itkut loppuivat kiukkuun, kun huomasi että miehensä oli haudattu siivoojan viereen.

Näille hommille soisi muutosta!

Kuolemalla on monenlaisia tehtäviä. Kuten herättää tajuamaan nykytila.Kuolema voi kyllä myös sitoa ihmisiä. Olen kokenut sen erään hiljaisen syrjään vetäytyvän tätini hautajaisissa. 'Hän' kokosi kummasti ihmisiä yhteen ja serkut alkoivat kokoontua toistensa luona.

[Corvus Leonis]

KV: Melkoisen karskin ja kylmän kuuloinen oli ainakin mun mielestä toi mitä lopuksi kirjoitit.

Ehkä, mutta kuolinpesän hoitaminen ei onnistu ruikuttamalla. Ihmisen kuolemasta seuraa nimittäin sellainen läjä paperityötä omaisille, että ainoastaan kylmällä päällä hoituu.

Tosin eihän sitä tiedä sellaiset jotka ei ole siihen hommaan vielä joutuneet. :

[T-H]

Minä taas suorastaa toivon, että näkisin itkeviä miehiä enemmän kun jokin vaikea asia, tai esim kaipuu koskattaa syvältä. Se on jotain niin kaunista ja herkkää.

[T-H]

Siitä ei varmaankaan tuu ihan mitään jos kaks niin herkkää ois. Sehän ois yhtä itkua vaan.

*hih*

Aatella mitenkä ois ihanata kun vois pyyhkiä sormella tai nuolla lipasta itkevän miehe kyyneleet poskelta

[T-H]

 
 
Toi hymiö ajaa varmaan saman asian.

[Posti]

                                 

Anteeksi tämä offtopic tänne väliin, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Vilkuilin foorumin aiheita ja tämä topic kuolema ja nimenomaan henkimaailman ilmiöissä huvitti. Nimittäin väistämättä mieleeni tuli, että kuolema ei ole henkimaailman ilmiö vaan nimenomaan meidän ikioma projekti tällä pallolla. Neityt siis iski jälleen pikkutarkkuudella ja nousu  pitää kuolemaa kaverinaan yhtä lailla kuin elämääkin. Unohtakaa koko juttu ja jatkakaa hyvää keskusteluanne. 

[^^Queen Nefertiti^^]

kuolema on siirtyminen näytöksestä toiseen, ei minusta sen kiinnostavampi juttu. kun tietää mitä siinä tapahtuu. eläminen on se esitys, kuolema on siirtymä seuraavaan esitykseen, kunnes inkarnatiot on kuljettu. se kuoleeko tylsästi vai dramaattisesti on eri asia.

jep jep

[^^Queen Nefertiti^^]

heh

tietyllä tasolla kaikki on esitystä, toisaalta "aitoa"

koeta miettiä mitä tarkoitan esityksellä..(sitä että ei meihin Jumaluuden osina oikeasti satu, esim. emmekä oikeasti kuole)

[^^Queen Nefertiti^^]

heh, kukapa tässä nyt ketään murhaa, mutta taivaasta käsin lienee hauska katsella maanpäälle, oho, kuolin lumikolarissa, mut siis nythän elän, pitäiskö palata takaisin tms?? 

[^^Queen Nefertiti^^]

kuten sanoin, esitys, show, for the fun of it..