seuraava »

[^^Queen Nefertiti^^]

jos kärsimys on sun juttu (sanoo erittäin paljon kärsinytkin tyyppi; tosin, jos kaikki ajattelisivat mitä kivaa taivaassa on, kuolema kävisi liian haluttavaksi, siksi sitä ei mainosteta, kun täällä on jutut kesken tms)

mutkikasta vai yksinkertaista?

onko taivas lähempänä kun alamme tiedostaa 4 5d tasot

[^^Queen Nefertiti^^]

pizzataxi toimittaa.. 

[indiima]

Ponnistan tän pitsataksin ohi. Hyvät tuoksut tosin 

Kävin muutama viikko sitten hyvästelemässä aivosyöpään kuolevan tätini Tyks:ssä. Kyselin, että pelottaako, että miltä tuntuu, että haluatko jo pois?
Hän sanoi, ettei häntä pelota, että hän haluaisi kuolla, että hän on huolissaan aviomiehestään, 40 vuotta yhteistä taivalta takana. Minkälaisen lahjan hän mielestäni antaakaan miehelleen? Hän ei ole kuollut, ei, toisin kuin odotettiin. Minusta hän valmistaa lähiomaisensa siirtymään, antaa heille tukensa ja fyysisten jäähyväisten mahdollisuuden roikkumalla itse ohuessa elämänlangassa.
Meidän suvussa näyttää olevan vallalla tällainen, että elävien pitää antaa kuoleville lupa lähteä, että kuolevat tietävät, että tähän maailmaan jäävät ovat valmiita kokemaan rakkaansa poislähtemisen. Siinä on jotain kaunista ja valmistavaa. Itse olen onnistuneesti aiemmin sulkenut pois kaikki surun tunteet, kantanut muita tai kanavoinut muiden surun itseni kautta. Kuoleman kohtaaminen on sellainen tilanne, josta on vaikea sanoa etukäteen, eihän mistään muustakaan voi. Oman kuolemani kohdalta ajattelen niin, (minulla on välillä hirveitä pelkotiloja, jotka menevät kyllä järjen puhumisen kautta ohi, koen ne muistumina, ahdistavina kokemuksina menneistä elämistä, tässä elämässä en ole joutunut tilanteisiin, joista minulla voisi olla sellaisia tunteita tai muistoja) että tunnin päästä voin maata poski asvaltissa ja aivot pellolla. Olenko elänyt sellaista elämää, jonka haluan itselleni antaa? Sellaista jota minun sieluni kaipaa, johon sieluni on tarkoitettu tässä inkarnaatiossa? Kuoleman läheisyys, niin kuin Tigrix kirjoitti, aivan kuin avaa aistit, tuuli puhaltaa pään läpi ja tuulettaa, vie pölyt pois. Minua naurattavat ja surettavat ihmiset, jotka sanovat, että pitää matkustaa, jotta huomaisi mitä kaunista Suomessa on. Sinänsä kaunis ajatus tosin.
Mutta joka aamuhan sitä aukaisee silmät uuteen maailmaan. Joka hetki on uusi. Mikään ei ole itsestäänselvää. Taivas on joka päivä erivärinen ja meri loiskii eri lailla.
Kuolema on minulle ehdottomasti voimakkaan, ja vahvan elämän edellytys. Mitä järkeä (tai tunnetta, merkitystä ) olisi elää, ellei tietäisi, että tämä loppuu joskus? Katson tämän nyt, mitä tämä elämä on...
Ajatus kuolemattomuudesta on harmaa, veretön ja kylmä. Tekninen, epäinhimillinen ja epäjumalainen utopia, jota ei mielestäni pitäisi arvostaa edes yhteiskuntamme nuoruuden palvomisen verran.
Tervetuloa rypyt ja kuolema. Kaikki ajallaan. 

[T-H]

Hyvä kirjoitus indiima.

Moni ihminen tavoittaa jopa käsittämättömillä turhuuksilla; esim kauneusleikkakset tai muuta vastaavat itsensä muokkaamiset, tavoitteena kuin ikuinen kuolemattomuus. Pelätään ikäänkuin vanhentumista ja sitä, että kohta kaikki loppuu.

Tähän loppuun pitää sanoa sellaista, että oli jotenkin tavattoman koskettavaa kuulla ja nähdä kun ex-levyraadin juontaja Jukka Virtanen sanoi, että mitenkä ois IHANAA vaan saada elää vaikka ikuisesti täällä maanpäällä, koska täällä on niin paljon kaikkea sellaista kaunista mitä haluaa nähdä yhä vaan uudestaan. Virtanen sanoin siksi näin koska hän vetosi siihen kun on tullut vanhaksi jo. Kaunista kyllä.

[Norna]

Muistan kun isä oli kuollut ja olimme äidin ja siskon kanssa ikään kuin eri todellisuudessa jonka me kolme vain ymmärsimme.. se ihmeellinen todellisuus jatkui minulla henkilökohtaisesti ainakin noin 4kk.. Ei pelkästään surun takia, vaan myös siksi että oli jotenkin lähempänä kaikkeutta, ihan kuin ymmärtämys olisi laajentunut, niinkuin kaikki aistit olisivat olleet vahvempia. Ymmärrän mitä tarkoitat kun sanot ettei kuolema ole pelkästään menetys. Kuoleman läheisyys avaa portteja mieleen. Vaikea selittää.

 Koin myös tällaisen ihmeellisen todellisuuden läheiseni kuoltua, ainakin oletan että kyse on samasta. Se oli voimakas tunne ja olin ihan muualla. Puoliksi täällä ja puoliksi jossain toisessa todellisuudessa ja näin myös tämän kuolleen läheiseni ja hän kertoi minulle että kaikki on hyvin. Sitä ei tosin kestänyt kuin pari päivää, mutta se oli hyvin erikoinen tunne.
 Sillä hetkellä kun sain viestin kuolemasta ja suljin puhelimen, kulki ohitse kulkukoira, olimme ulkomailla. Se kääntyi katsomaan minua ja ulahti jatkaen sitten matkaansa. Sitten laskeutui tuo sumu maailman eteen.

 Olen itse täysin valmis täältä lähtemään enkä enään jaksaisi yhtään elämää täällä, mutta tuntuu siltä että tämä ei jää Virtasen viimeiseksi elämäksi 

[Norna]

 Villi veikkaus on että taisi Dawnchildin postaus mennä väärään ketjuun, tai ehkä tämä liittyy jotenkin kuoleman mysteerioon? 

[^^Queen Nefertiti^^]

joku voi olla kuin kuollut sinulle, jos hänet pitää unohtaa. mutta hän elää toisaalla. ajatella.

[Corvus Leonis]

 Olen itse täysin valmis täältä lähtemään enkä enään jaksaisi yhtään elämää täällä, mutta tuntuu siltä että tämä ei jää Virtasen viimeiseksi elämäksi 

Tuo on tuttu tunne.  Toivon todella, että en enää syntyisi maahan, koskaan... Tuntuu sille että elämä ihmisten kanssa on niin hankalaa.  Kuitenkaan tämä toive ei estä näkemästä ja kokemasta kaikkea kaunista, ja rumaa, mitä täällä on. Esimerkiksi nuo ihanat hanget, jotka on puuttuneet niin monta vuotta... ja aamulla aikaisin taivas oli yhtäaikaa punainen, sininen ja musta! 

Nätisti kirjoitit, INDIIMA. 

Aivan näin. Vuosikaudet toljottelin betoniseiniä mutta aina vakaana että kyllä sen voi vaihtaa johonkin muuhunkin, esimerkiksi palmuissa kypsyvien kookospähkinöiden katseluun. Ja aivan oikeassa olin.