Ponnistan tän pitsataksin ohi. Hyvät tuoksut tosin
Kävin muutama viikko sitten hyvästelemässä aivosyöpään kuolevan tätini Tyks:ssä. Kyselin, että pelottaako, että miltä tuntuu, että haluatko jo pois?
Hän sanoi, ettei häntä pelota, että hän haluaisi kuolla, että hän on huolissaan aviomiehestään, 40 vuotta yhteistä taivalta takana. Minkälaisen lahjan hän mielestäni antaakaan miehelleen? Hän ei ole kuollut, ei, toisin kuin odotettiin. Minusta hän valmistaa lähiomaisensa siirtymään, antaa heille tukensa ja fyysisten jäähyväisten mahdollisuuden roikkumalla itse ohuessa elämänlangassa.
Meidän suvussa näyttää olevan vallalla tällainen, että elävien pitää antaa kuoleville lupa lähteä, että kuolevat tietävät, että tähän maailmaan jäävät ovat valmiita kokemaan rakkaansa poislähtemisen. Siinä on jotain kaunista ja valmistavaa. Itse olen onnistuneesti aiemmin sulkenut pois kaikki surun tunteet, kantanut muita tai kanavoinut muiden surun itseni kautta. Kuoleman kohtaaminen on sellainen tilanne, josta on vaikea sanoa etukäteen, eihän mistään muustakaan voi. Oman kuolemani kohdalta ajattelen niin, (minulla on välillä hirveitä pelkotiloja, jotka menevät kyllä järjen puhumisen kautta ohi, koen ne muistumina, ahdistavina kokemuksina menneistä elämistä, tässä elämässä en ole joutunut tilanteisiin, joista minulla voisi olla sellaisia tunteita tai muistoja) että tunnin päästä voin maata poski asvaltissa ja aivot pellolla. Olenko elänyt sellaista elämää, jonka haluan itselleni antaa? Sellaista jota minun sieluni kaipaa, johon sieluni on tarkoitettu tässä inkarnaatiossa? Kuoleman läheisyys, niin kuin Tigrix kirjoitti, aivan kuin avaa aistit, tuuli puhaltaa pään läpi ja tuulettaa, vie pölyt pois. Minua naurattavat ja surettavat ihmiset, jotka sanovat, että pitää matkustaa, jotta huomaisi mitä kaunista Suomessa on. Sinänsä kaunis ajatus tosin.
Mutta joka aamuhan sitä aukaisee silmät uuteen maailmaan. Joka hetki on uusi. Mikään ei ole itsestäänselvää. Taivas on joka päivä erivärinen ja meri loiskii eri lailla.
Kuolema on minulle ehdottomasti voimakkaan, ja vahvan elämän edellytys. Mitä järkeä (tai tunnetta, merkitystä
) olisi elää, ellei tietäisi, että tämä loppuu joskus? Katson tämän nyt, mitä tämä elämä on...
Ajatus kuolemattomuudesta on harmaa, veretön ja kylmä. Tekninen, epäinhimillinen ja epäjumalainen utopia, jota ei mielestäni pitäisi arvostaa edes yhteiskuntamme nuoruuden palvomisen verran.
Tervetuloa rypyt ja kuolema. Kaikki ajallaan.