(Sori, jos olen jo aiemmin tästä topicista kirjoittanut...)
Hindujen "Uuden Testamentin", Bhagavad-giitaan eli Herran (Krishnan) laulun
mukaan sattviset eli puhtaat tahi "henkiset"(?) nautinnot ovat alussa kuin
myrkkyä, mutta lopussa nektarin kaltasia:
yattadagre viShamiva pariNAme.amR^itopamam.h .
tatsukhaM sAttvikaM proktamAtmabuddhiprasAdajam.h
yat tat (se, mikä) agre (alussa) viSham (myrkkyä) iva (kuin [on])
pariNAme ([mutta] lopussa).amRta+upamam (nektarin kaltaista)
tat (sitä) sukhaM (nautinnoksi) sAttvikaM (sattviseksi) proktam (sanotaan)
Atma ("hengen") buddhi ([ja] älyn) prasAda (tyyneyden?) jam (synnyttäväksi), tai jotain...
Kun noin vuosi sitten hankin digi-pianon, ja toteutin ikiaikaisen haaveeni
oppia soittamaan ainakin melko yksinkertaisesti buugi-wuugia, koska
se mielestäni on puhdasta rytmis-melodista iloittelua vailla taiteellisuuden
"taakkaa", tuntui alkuun siltä, että ei tästä taida tulla yhtään mitään,
kun ei vasemman käden lihakset ja hermotukset tunnu juurikaan tottelevan
niihin aivostota lähettämiäni viestejä, vaan toimivat vähän miten sattuu.
Oli usean viikon ajan naama ns. norsun <piip> , mutta päätin kuitenkin
antaa itselleni ainakin vuoden aikaa yrittää opetella edes alkeellisesti saamaan
aitoa buugi-meininkiä skulaamiseen.
Periaatteessahan useimmat buugi-kuviot
ovat sangen yksinkertaisia, mutta kun joskus satunnaisesti kuulee joidenkin
klassisen koulutuksen saaneiden yrittävän niitä, yleensä erittäin huonolla
menestyksellä, tajuaa kuinka paljon sen
eteen saattaa joutua tekemään työtä -- ellei ole aimo lahjakas-- että saa buugin
kuulostamaan edes jotenkuten autenttiselta.
Noh, muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen tuntui välillä siltä, että nythän
tämä alkaa jo kuulostaa hieman lupauksia antavalta, mutta kun sitten tallensi
"soiton" digipianon muistiin ja kuunteli sitä, varsinkin vähän hidastettuna, tajusi
kuinka kaukana vielä on siitä, että kehtaisi edes kirjaston pianolla mennä
kokeilemaan miltä "soitto" kuulostaa oikealla akustisella instrumentilla.
Viime päivinä on kuitenkin muutamaan otteeseen hetkeksi mennyt iho
kananlihalle, kun tuntuu että sormet tekevät hommia aivan omia aikojaan,
ja alkaa jalka spontaanista vipattamaan tahdissa. Silloin lienee kyse siitä,
että kuvion itsepäinen toistaminen (abhyaasa) on saanut sen jotenkin
"koodautumaan" pikkuaivoihin, joissa ei ole aivokuoren(?) luoman illuusion
eli egon aiheuttamaa "taakkaa". Siitä syntyy vaikutelma ikäänkuin ei itse
tekisi mitään vaan jokin korkeampi voima saa sormet liikkumaan likimain
siten kuin niiden "tulisi".
Mitenkä tuo sitten liittyy sattvisiin nautintoihin? No ehkä siten, että soittamisyritykset
alussa olivat tosiaan melkein kuin myrkkyä, niin että aika ajoin tuli kirjaimellisesti
lievästi etova olo ja rupesi vähän jopa pyörryttämään, kun yritykset olivat sellaista
väkinäistä pakertamista. Nyt sensijaan, kun soitto (joskin äärimmäisen yksinkertainen,
alkeellisiin peruskuvioihin pitäytyvä) ainakin aika ajoin kulkee ihan
mukiinmenevästi, tulee todella huippuhyvä fiilis, selvästi parempi kuin tyypillisen
meditaatiosession jälkeen.
Niinpä soittamisen tuomaa, kenellekään haittaa aiheuttamatonta
nautintoa (kun soittaa kuulokkeet päässä niin että naapureita voi häiritä korkeintaan
ääneekkään puoleinen, lonksuva koskettimisto) voinee oikeutetusti kutsua sattviseksi
eli puhtaan henkiseksi nautinnoksi.
http://www.youtube.com/watch?v=XngXWmVQ-B0http://www.youtube.com/watch?v=1QQzbCmlZM4&feature=related