Harrastusrintamalla yleensä kun alotan jonkun projektin jota olen suunnitellut se jää yleensä kesken,
vaikka olisinkin päässyt ihan hyvään alkuun sen kanssa. Ja jos jollain ihmeen kaupalla saan sen vietyä loppuun, olen yleensä uuvuttanut itseni siihen pisteeseen etten enää jaksa, tai en ole siihen tyytyväinen ja alotan taas alusta.
Tai sitten aloitan siihen päälle taas seuraavan projektin.
Miksi? Sen kun tietäisi..
Argh! (onneksi tämä ei sentään päde parisuhteeseeni).
Tämä oli pahimmillaan teininä. Ja kun sanon pahana niin tarkoitan painajaismaisena.
Multa puuttui pahasti se raja että mikä on liikaa ja mikä ei.
Harrastin samaan aikaan telinevoimistelua, kaunoluistelua, koripalloa, lentopalloa, uintia ja hevostalleja. Talleille oli vielä 21km matka jonka poljin kaverin kanssa joka päivä pyörällä kesäisin satoi tai paistoi. Kouluakin kävin siinä välissä aika suht keskiverto menestyksellä.
Kaikkia lajeja harrastin ihan tosissaan ja menestyinkin niissä ihan kivasti, vaikka aika rankkaahan se oli fyysisesti. Onneksi rapuäitini sitten ilmoitti että tytöllä taitaa olla muutama rauta liikaa tulessa joten silloin sai jäädä moni harrastus pois telinevoimistelun tieltä jota sitten jatkoin 15 vuotiaaksi asti.
Sitten ne pojat vei mennessään..
Mutta työrintamalla ei ole yhtään sen helpompaa tällä asenteella.
. Työn pitää olla mielenkiintoista, eikä pakkopullaa. Pakkopulla on minulle kuin myrkkyä..tarvitsin 6 työpaikkaa ja mooonta vuotta sen tajuamiseen
Olen nyt lähivuosina eksynyt töihin joko puutarhalle ja pariin hyväntekeväisyysjärjestöön jossa olen viihtynyt tosi kivasti kun olen saanut käyttää luovuutta.
Taloudellisesti tämä asenne on koitunut tosi kohtalokkaaksi ja muiden läheisten on ollut välillä vaikeaa ymmärtää ajatuksenjuoksuani..mitä en kyllä yhtään ihmettele..olen jopa ehdottanut läheisilleni että vaihdetaanko..
i try your shoes, you try mine..olisi niin helppoa kun ei vaan välittäisi että mitä sitä tekee ja missä.
Muita samiksia? Vai olenko ihan ypöyksin