seuraava »

[Eternel]

Uskon että kohtalolla on jotain aivan erityistä minua varten. Minulla ei ole koskaan ollut hyviä kavereita saati sitten ystäviä! Todella pieneen vähemmistöön kuulun siis.

Joskus esikoulussa ja ala-asteella oli pari hyvän päivän kaveria.. Mutta nyt olen ainakin kahdeksan pitkää vuotta elänyt sillä tavalla, että olen kotona ja vietän aikaa pääasiassa juuri kotonani (niin, ja joskus kävin koulua). Viime kerran kun kävin juhlassa, se oli ala-asteella erään luokkalaisen syntymäpäivillä. En voi pyytää ketään edes kahvilaan. En tapaa ketään, en soita kellekään. Eikä kadultakaan voi ketään repiä mukaansa, kutsuisivat vielä virkavallan.

Kelle voisin? Juuri täytin 18, syntymäpäivääni vietin täysin yksin. Luulisi että yleensä pojat jäävät yksin, mutta olen tyttö jota ei kiinnosta nykymaailman mädät toiminnat kuten huumeet tai yhteiskunnan aivopesumedian mukana lilluminen. Voi olla että olen jonkinlainen tienraivaaja.

Tokihan sitä tulee mietittyä kaikkea mahdollista kun on tällainen eriskummallinen elämä lahjaksi annettu, mutta olisi joskus mukava jos pääsisi tuolla fyysiselläkin keholla matkailemaan. Onnistuisi edes astraalimatkailu, olisin siitä hyvin kiitollinen.

Koen kyllä outona sen, että nykyisin kaupungit pursuavat ihmisiä. Silti kaikki ovat siellä toisilleen tuntemattomia. Kukaan ei uskalla sanoa tuntemattomalle sanaakaan saati jutella edes säästä. Joskus asia oli toisin.

Mistä voisi johtua tällainen. Ehkä kaikki tämä ns. hiljainen kärsimys on saanut minut huomaamaan maailman ongelmat joista kukaan ei ole kiinnostunut.

?

 Ken tietää. Vastaus olisi jotain todella kiinnostavaa, luulisin.

[Hiisitär]

Minulla oli myös ikävuosina 13-25 kausi, etten ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Päivät kävin koulussa ja töissä, vapaa-ajan istuin yksin kotona. Kaikkein yksinäisimmillään minulla ei ollut ketään kenen kanssa puhua, vaan olin hiljaa päiviä, viikkoja, jutellen ainoastaan, jos sain puhelinsoiton tai soitin itse jonnekin. Ystävät asuivat kaukana ja minulla oli seuraa 2-5 kertaa vuodessa.

Mutta, sitäkin kesti aikansa ja nyt, täytettyäni 26 vuotta, elämäni on sosiaalista. Käyn taas koulua ja olemme vapaa-ajallakin yhteydessä luokkatovereiden kanssa. Emme tosin hengaile missään - minua ei ole koskaan kiinnostanut sellainen, kuten ei sinuakaan - mutta tulemme juttuun ja suunnittelemme toisillemme yllätyslahjoja ja muuta mukavaa. Messenger ja puhelin ovat kovassa käytössä!

Tiedän, että olen tullut tänne sellaisen elämäntehtävän kanssa, että se vaatii yksinäisyyttä ja oman tien hallinnan opettelua. En pystyisi suorittamaan elämäntehtävääni läpi, jos elämäni olisi seurallista ja minulla olisi paljon sidoksia ympärilläni oleviin ihmisiin tai paikkoihin. Minä olen vapaa sielu ja onnellinen siitä. Yksinäisyys on kasvattanut minusta viisaan ja vastuuntuntoisen nuoren naisen, joka on itsenäinen ja sinut Itsensä kanssa. Yleensä tuon opetteleminen aloitetaan vasta 30.ikävuoden tienoilla, joten voit onnitella Itseäsi, kun saat käydä nuo oppiläksyt läpi aiemmin! Ei iske kolmenkympin kriisi

Itse olen ollut yksikseni ja itsenäinen aika pitkälle syntymästäni lähtien. Se kuuluu tähän elämään ja uskon, että sinulla on sama juttu. Se ei silti tarkoita etteikö ystäviä tulisi elämään tai tapaisi samanhenkisiä ihmisiä sitten myöhemmin. Jos asut vielä kotona, poismuuttaminen tekee paljon!

[Ave^^]

Helsingissä jos missä on ainut paikka missä pystyy erakoitumaan. Siellä ihmiset voivat kuollakin kotiinsa eikä kukaan huomaa.

Koska aloitit tämän aiheen, tämä asia häiritsee sinua. Jolloin sitä kannattaa alkaa ratkaisemaan. Ensimmäinen, ja hyvin vaikeakin kysymys, on miettiä mitä sisimmässäsi todella haluat. Tuntuuko siltä, että haluaisit läheisyyttä, vai tuntuuko siltä että vielä on aika selvitellä omaa päätänsä yksin? On hyvin helppo huijata itseään ajattelemalla, että en minä kaipaa ketään, pärjään yksin. Kuitenkin jos se yksinoleminen hiertää siellä takaraivossa, vaikka kuinka yrittää kieltää sen, on paras rehellisesti tunnustaa itselleen että kaipaa ystävää vierelleen. Se on vaikeaa, sillä samalla joutuu tunnustamaan, että on ollut luuseri, sillä ei ole pystynyt tekemään elämästään sellaisen kuin haluaa. On helppo sanoa, että elämäni on nyt tällaista, mutta niin minä haluankin sen olevan, silloin ei tarvitse kohdata omien voimien haavoittuvuutta.

Yksinoleminen voi silti olla hyvä vaihtoehto silloinkin, kun selvittelee omia ajatuksiaan. Ensimmäinen askel on myöntää, että kaipaan ystäviä, toinen askel huomata, että olen yksin, kolmas askel huomata, etten pysty siihen, neljäs askel ajatella että olen tuomittu tähän iäksi ja viides askel on täysin pohjalla, luovuttaa täysin kaikista itsensäsuojelukeinoista ja tunnustaa olevansa luuseri. Pohjalla käymisen kautta on kaikein helpoin luoda puhdas ja raikas uusi elämä. Siihen täysin tyhjän päälle alat rakentamaan uutta, ja silloin vasta huomaa että tämähän onkin ihan helppoa. Sillä se on helppoa silloin kun ei enää pidä kiinni omasta imagostaan, ei tarvitse esittää kenellekään mitään. Silloin vastaa huomaa sen toisen ihmisen, ja sen ettei hänelläkään ole helppoa elää täällä. Ja silloin myös luopuu siitä vaateesta, että pitäisi saada toinen kokonaan itselleen.

Kaikkea kannattaa aina kokeilla. Helppo on aloittaa vaikka tämän foorumin miiteistä, siellä on kivan avointa porukkaa.  Ja kun kokeilee, tietää haluaako sitä vai ei, eikä se enää kaivele mieltä. Riskien ottaminen on ihan hauskaakin. 

[Lionheart]

Juuri täytin 18, syntymäpäivääni vietin täysin yksin. Luulisi että yleensä pojat jäävät yksin, mutta olen tyttö jota ei kiinnosta nykymaailman mädät toiminnat kuten huumeet tai yhteiskunnan aivopesumedian mukana lilluminen. Voi olla että olen jonkinlainen tienraivaaja.

Ei se yksin jääminen katso sukupuolta. Eikä maailma niin mätä ole.. Jos miettii sitä vaikka isona korina omenoita; ne huonotkin sieltä löytyy, mutta jotkut on herkullisempia kuin osais edes kuvitella.

Mietin tota tienraivaaja-juttuu.. Jos soot kerta yksin ni kenelle sä sitä tietä raivaat? Jokainenhan meistä tietty raivaa täällä omaa pientä polkuaan.. tai maantietä.. asfaltoi motariaan like I do.. Mut tylsäkshän se käy jos se ei sisällä yhtäkään risteystä. Get it?

Mun mielestä on surullista jos ihminen on yksin. Ei kenenkään tulis olla yksin, ihan ilman ketään.. Ave^^ puhu asiaa tossa jo äsken ni en lähe toistamaan.

Tää on nyt tasan yleisellä tasolla puhuttua, elä ota henkilökohtasesti, mut mun mielestä yksinäisyyden ihannointi on tasan pelkkää lööperiä. Siis en tajuu, pelkääks sellaset ihmiset maailmaa, toisia ihmisiä? Pettymyksiä? Niitä pieniä kolhuja? ELÄMÄÄ? Jos ei pelaa, ei voi hävitä muttei myöskään voittaa. Jos päättää jäädä himaan omaan pieneen turvalliseen nojatuoliin istumaan sen sijaan että lähtis ulos ja löytäis vaikka elämänsä rakkauden, uuden kaverin tai vaikka saakelin upeet kengät, tai jos tulis siellä ryöstetyks tai kompastuis katukiveen, ni onko se sit silti parempi se nojatuoli? Eihän tässä elämässä voi mitään oppia ellei kohtaa myös ympäröivää maailmaa. Wake up and get out there.

Mutjoo, niin.. Joskus on ihan jees olla yksin kun niin haluaa mut mun mielestä yksinäisyys on tasan valinta eikä kohtalo. Se on ihmisestä kiinni onko yksin vai ei. Ei ketään pakoteta olemaan yksin, ketään ei siihen tuomita tai kohtalolla määrätä. Se on valinta. Aina löytää kavereita, aina pystyy luomaan uusia kontakteja. Se on helvetinmoinen valtti kun sen taidon osaa. Ja se on helppo oppia. U know.. Kengät jalkaan ja menoks.

Pointteinani tänään:
- maailma on pirun hieno mesta ku sitä osaa katsoa oikein
- ihminen tarvitsee toista ihmistä
- elämään oppii elämällä
- yksinäisyys on valinta
- Lionheart luulee olevansa fiksu mut hei, ette voi väittää etteikö olis totta vähintää joka toinen sana..

Get out there and show 'em ! 

[Eileithyia]

Uskon että kohtalolla on jotain aivan erityistä minua varten. Minulla ei ole koskaan ollut hyviä kavereita saati sitten ystäviä! Todella pieneen vähemmistöön kuulun siis.

Joskus esikoulussa ja ala-asteella oli pari hyvän päivän kaveria.. Mutta nyt olen ainakin kahdeksan pitkää vuotta elänyt sillä tavalla, että olen kotona ja vietän aikaa pääasiassa juuri kotonani (niin, ja joskus kävin koulua). Viime kerran kun kävin juhlassa, se oli ala-asteella erään luokkalaisen syntymäpäivillä. En voi pyytää ketään edes kahvilaan. En tapaa ketään, en soita kellekään. Eikä kadultakaan voi ketään repiä mukaansa, kutsuisivat vielä virkavallan.

Kelle voisin? Juuri täytin 18, syntymäpäivääni vietin täysin yksin. Luulisi että yleensä pojat jäävät yksin, mutta olen tyttö jota ei kiinnosta nykymaailman mädät toiminnat kuten huumeet tai yhteiskunnan aivopesumedian mukana lilluminen. Voi olla että olen jonkinlainen tienraivaaja.

Tokihan sitä tulee mietittyä kaikkea mahdollista kun on tällainen eriskummallinen elämä lahjaksi annettu, mutta olisi joskus mukava jos pääsisi tuolla fyysiselläkin keholla matkailemaan. Onnistuisi edes astraalimatkailu, olisin siitä hyvin kiitollinen.

Koen kyllä outona sen, että nykyisin kaupungit pursuavat ihmisiä. Silti kaikki ovat siellä toisilleen tuntemattomia. Kukaan ei uskalla sanoa tuntemattomalle sanaakaan saati jutella edes säästä. Joskus asia oli toisin.

Mistä voisi johtua tällainen. Ehkä kaikki tämä ns. hiljainen kärsimys on saanut minut huomaamaan maailman ongelmat joista kukaan ei ole kiinnostunut.

?

 Ken tietää. Vastaus olisi jotain todella kiinnostavaa, luulisin.

Minä olen suurinpirtein samanikäinen kuin sinä, minunkin vapaa-aikani kuluu yksikseen sillä nykyään kaikki on niin hajanaista. Lapsena minulla oli hyvinkin tiivis kaveriporukka mutta nykään kaikki on lähinnä pintapuolista. En ole kuitenkaan surullinen yksinolosta. Aika jännää, en oikestaan enää osaa olla porukassa. Suurin osa ystävyyssuhteista ovat lähinnä pintapuolisia tuttavuuksia, paljon niitä on, mutta ei mitään syvää. En vietä heidän kanssaan vapaa-aikaani. Hassua että se on nyt vanhenmiten kääntynyt näinpäin. Sitä ei vain.. Jaksa. Ei jaksa kiinnostua niiden hupsuista jutuista. Ei pahalla, mutta vaikka olisi porukassa niin tuntee jollain tapaa kuitenkin olevansa yksin, omillaan. Johtuneeko siitä, että kannan niin paljon asioita sisälläni, asioita joita en ole kertonut kenellekkään. Eikä sitä osaa enää kertoakaan kun on niin kauan niitä hautonut. Tiedän että kyllähän he haluaisivat auttaa, mutta he eivät voisi tehdä mitään. Eivät ymmärtäisi. Vaikka olisivat kultaisia kun yrittäisivät.

Joskus tuntuu että ne ovat niin lapsellisia, niiden maailmankuva kapea-alainen. Niin ja ne niiden hupsut jutut. Ne eivät nää kaikkea sitä mitä minä. Ehkä olemme jollain tapaa eri värähtelytaajuudella. Toisinaan minusta tuntuu, että on paljon helpompaa ja luonnollisempaa olla "aikuisten", kypsempien porukassa.

Tai ehkä tämä etääntyminen nykyisestä ympäristöstä ja etääntyneisyyden tunne ovat merkki muutoksesta. Osa vanhasta (ympäristöstä ja niin edelleen) irrottautumisprosessia. Muutan kokonaan uuteen kaupunkiin, ensinmäiseen uuteen kotiin ja aloitan opinnot ja niin edelleen. Varsinainen Fresh sart. Kaikki vanha jää taakseni tänne kylmään pohjolaan, niin ihmiset kuin elämäkin.

[Esmiralda]

Eternel, luulen, että olet vielä hyvin nuori!

Pian tulet huomaamaan, miten paljon itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Löydät vielä rohkeutta ja voimaa, usein yllättävissä tilanteissa ja uskallat lähestyä muita. Älä jää odottamaan että toiset tulevat sinun luoksesi.

Ehkä sinulla on elämässä se vaihe, että se on sinulle nyt kuin 'elämän isoa koulua'. Opit paljon sen kautta, ehkä enemmänkin jossakin suhteessa kuin kulkemalla 'jengeissä' ja hössöttämällä sitä sun tätä.

Kunhan löydät ne elämäsi hyvät puolet! Kannattaa listata vaikka paperille, mitä hyvää sinulla on! Terveys?Lämpö?Oma turva? Ruokaa? Ymmärrystä? jne.

Otathan toivon ja unelmat mukaasi arkeesi! Toivoo Esmiralda 

[Corvus Leonis]

En kyllä itsekään mikään yltiösosiaalinen tapaus ole ja mieluiten viettäisinkin aikani itsekseni jossain huipputeknologian pyörittämässä bunkkerissa, mutta se ei ole ollut toistaiseksi mahdollista, löydän itseni joka tapauksessa vaihtamassa käyntikortteja mauritiuslaisen kalatutkijan kanssa ja keskustelemassa samanaikaisesti hipin ja Nokian insinöörin kanssa ties mistä.

Maailmassa on todellakin ne 6 miljardia+ ihmistä joiden joukosta hyvinkin moni haluaisi tutustua juuri sinuun, mikäli vain ilmaantuisit paikalle - jo sen takia, että ihmiset ovat yleisesti ottaen uteliaita ja sosiaalisia olioita.

Tai siis, näin mä olen (suureksi kauhukseni) havainnut.

[Eternel]

No nyt on paljon viestejä tullut tähänkin aiheeseeni joten vastaan ensihätään tuohon yhteen toteamukseen että yksinäisyydessä ei oikeasti ole mitään mukavaa. No, jos näin on, miksi ihmiset jättävät toisia yksin? Ihmiset ovat siis pahoja? En kyllä ihmettele.

Tottakai maailma on pullollaan ihmisiä joilla on samoja kiinnostuksenkohteita ja muuta, mutta valitettavasti erittäin suuri osa heistä asuu ulkomailla. Virtuaalikaveruus ei paljoa lohduta jos haluaisi tietää miltä tuntuu olla oikeasti ihmisen kanssa tai miltä tuntuu esim. pelata jotain lautapeliä ystävän kanssa. Eipä ole tuotakaan luksusta tullut koettua, paitsi ala-asteella kun siellä suorastaan pakotettiin aina ryhmään.

Ellei sitten kyseessä ole joku miljonääri jolla on varaa matkustella toiselta puolelta maapalloa joka viikko Suomeen minua tapaamaan :

[Ippuska]

Entäs kiinnostaako joku ryhmätoiminta, esim. SPR:n vapaaehtoistyö?

[Ave^^]

Kommentoin tähän nyt, että usein se ongelma ei ole siinä, mitä ne muut ihmiset ovat, vaan siinä annatko heille edes mahdollisuutta näyttää omat hyvät puolensa. Uskon että jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista ja mielenkiintoista, se pitää vain hyväksyä nähdä. Vaikeus nähdä hyvää ihmisissä johtuu taas siitä että meillä ongelmia oman itsemme näkemisen kanssa. Sillä näemmehän toiset ainoastaan projektion kautta, heijastamme heihin omat piirteemme, toisin sanoen etsimällä etsimme heistä niitä piirteitä joita emme itsessämme halua tunnustaa. Tuomitset toisen, koska pelkäät että hän ehtisi tuomita sinut ensin.

Anna niille ihmisille mahdollisuus. 

[Lionheart]

No nyt on paljon viestejä tullut tähänkin aiheeseeni joten vastaan ensihätään tuohon yhteen toteamukseen että yksinäisyydessä ei oikeasti ole mitään mukavaa. No, jos näin on, miksi ihmiset jättävät toisia yksin? Ihmiset ovat siis pahoja? En kyllä ihmettele.

Voihan olla et joku toisen yksin jättää, mut ei se tarkota sitä et tän tyypin pitäs olla aina yksin. Jos sut kerran yksin jätetään ni älä jää maahan makaamaan, hallitse omaa elämääs niin, että maailmas ei kaadu siihen jos joku sut jättää.

Äidinkielellisesti toi lause meinaa sitä et toiset ihmiset olis ne tekijät ja toiset vaan objekteja. Kukaan meistä ei oo objekti, kukaan meistä ei oo vaan pala verta ja lihaa, jota muut käyttää. Tai voihan se niinkin mennä jos itse niin päättää.

Kaikki on itestä kiinni.  

Ja tuli viel mieleen tosta kohtalosta.. Paras olis kai elää niin, että ajattelee kuten mä kerran kaverille pienissä sievissä tokaisin. "Kohtalo kävelee mun perässä, en mä sen."

Kommentoin tähän nyt, että usein se ongelma ei ole siinä, mitä ne muut ihmiset ovat, vaan siinä annatko heille edes mahdollisuutta näyttää omat hyvät puolensa. Uskon että jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista ja mielenkiintoista, se pitää vain hyväksyä nähdä. Vaikeus nähdä hyvää ihmisissä johtuu taas siitä että meillä ongelmia oman itsemme näkemisen kanssa. Sillä näemmehän toiset ainoastaan projektion kautta, heijastamme heihin omat piirteemme, toisin sanoen etsimällä etsimme heistä niitä piirteitä joita emme itsessämme halua tunnustaa. Tuomitset toisen, koska pelkäät että hän ehtisi tuomita sinut ensin.

Anna niille ihmisille mahdollisuus. 

WORD!

Mäkin oon tullu tuomituks ulkoisen olemukseni ja egon takia. Mut kaikki ne ihmiset jotka tätä tuomitsemista, lokerointia ja arvostelua harrastaa on vaan kiireissään tai peloissaan sokeita. Koska maailma on niin pirun suhteellinen paikka ni avarakatseisuus ja tuomitsemattomuus on ne asiat, joiden avulla täällä pärjää hitusen paremmin. Tuomitseminen tosta noin vain on synonyymi tietämättömyydelle. Tietämättömyys on yleisestikin tunnettu syy pelkoon.

Don't live in fear or fear to live. Life's too short for that shit.

Ja nyt ulos, aurinkokin paistaa! 

[T-H]

Nyt kun olet löytänyt tänne Astron pariin, niin ainahan voi löytyä samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä jonka/joitten kanssa vois ystävystyä. Vai mitä ajattelet?