Kiitos
juuri noin ajattelen ja jo monta vuotta olen yrittänyt tuota irtipäästämistä toteuttaakin, luoda unelmia todella rohkeasti, pyytää apua vilpittömästi ja sitten vain päästää irti.
Jostain syystä olen triathlon-taipaleellani edelleen, eli on ilmeisesti tarkoituksenmukaista, että koen poikkeuksellisen paljon pettymyksiä ja katastrofeja, matto kiskaistaan uudelleen ja uudelleen jalkojen alta, oma tahto otetaan pois ja tilalle tulee jumalan tahto. Olen kyllä onnistunut luomaankin hyvin ainutlaatuisia juttuja tämän triathlonin aikana, mutta matkalla on tapahtunut myös aivan uskomattomia vastoinkäymisiä, joissa on lähes tragikoomisia, myyttisiä sävyjä: muutama vuosi sitten murskasin raajani turnajaisissa stunttempussa, en voinut mennä edes lääkäriin, koska taistelut olivat vasta alkaneet, olisin seonnut jos olisin jäänyt kotiin makaamaan, joten vain sidoin lihakimpaleet ja jatkoin. Jo tuolloin olin kokenut niin monta vuotta käsittämätöntä epäonnea, että luovuttaminen olisi tuntunut kuolemalta ja ehkä johtanutkin siihen, helpotusta ei tullut mistään
Eli se ydinongelma ei tosiaankaan ole materia, en kokenut erityistä surua vaikka menetin tuon todella kauniin talon johon olin sijoittanut hyvin paljon rakkautta ja energiaa. Vaan suurin haaste on uskon menetys, uskonko vai enkö usko. Kun elämä vuodesta toiseen, kymmeniä kertoja mäjäyttää turpaan, niin sitä käyttäytyy kuin pahoinpidelty, kidutettu, passivoituu ja keskittyy vain pelkäämiseen ja alistumiseen, ettei satutettaisi lisää. Monte Christon kreivi -elokuva oli tosiaan terapeuttista katseltavaa: mies viruu tyrmässä ja kun vuosi on kulunut hänet ruoskitaan, tämä on tärkeää sillä siitä hän osaa laskea ajan kulun
Ja kun stten urheasti yrittää uskoa, siis kääntyä maallisesta hengen puoleen ihan tosissaan, niin on hyvin vaikea edes keskustella aiheesta kenenkään kanssa, sillä suurin osa ihmisistä ei todellisuudessa usko siihen että intuitiomme olisi totta, että pyyntömme todella kuullaan ja että vain lepäämällä ja luottamallakin voi edistää asioita. On hyvin harvinaista tavata ihminen, joka todella uskoo tuohon yksinkertaiseen totuuteen, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä, meidän tulee olla vain rohkeita, vaikka seisoisimme lankulla ja alla meressä kuhisisi haiparvi, tehdä osamme mutta osata myös päästäää irti.
On siis hyvin inhimillistä antaa "mitä-pitäisi-tehdä" -neuvoja, mutta ne lähtevät pelosta ja paniikista, ne ovat myötäpaniikkia. Toisaalta neuvoista on myös hyötyä, sillä ne herättävät oman intuition puhumaan selvemmin. Kaikella on tarkoituksensa
Jopa niillä hyvin epätasapainoisilla, mieleltään järkkyneillä ihmisillä on tarkoituksensa joita olen elämäni aikana tavannut hyvin paljon, sekä työssäni koomikkona että muussa elämässäni. Heitä on tällä foorumillakin (
) ja yli päätään heitä on paljon kaikkialla, missä on kyse hengen asioista! Ja siinä saakin sitten olla kieli keskellä suuta, että ei anna häiriintyneen ihmisen viedä viimeisiäkin energioita, julistuksillaan, oikeassaolemisellaan, vauhkoilullaan. Sekopäät hankkiutuvat kuin iilimadot haavoittuvuutensa paljastavan vahvan ihmisen lähelle, saavat siitä jonkinlaisen turvapaikan
Oikeasti minä pidän hulluista, mutta tasapainoa hakiessa he ovat kyllä vihonviimeisiä neuvonantajia, kuin hengenpelastajia jotka ovat niin sekaisin, että lopulta kaatavat veneen ja vetävät autettavan mukanaan syvyyksiin