Minä näkisin sen jonkinlaisena kasvatusympäristönä myös. Jos suvun piirissä tai perheen piirissä hyväksytään toisen 'omituiset' lahjat tai jos niitä ei edes pidetä omituisina, se tukee jokaisessa näitä henkisen lahjojen ominaisuuksia ja niiden puhkeamista, jopa niihin suuntautuneisuutta.
Olen samoilla linjoilla tämän kanssa. Onhan se todennäköistä että kun kasvaa pienestä asti kaikelle avoimessa ympäristössä, on helpompi lähteä itsekin tutkiskelemaan kaikkea henkistä. Sitten taas lapsihan on hyvin altistuvainen, ja jos kasvuympäristössä on jokin vahva näkemys, esimerkkinä vaikkapa islam, niin monet lapset tavallaan aivopeseytyvät vanhempiensa ajatusmaailmaan. Tämähän tietysti riippuu monesta tekijästä, on monia vastakkaisia esimerkkejä.
Se, minkä sanoisin olevan suuri vaikuttaja, en tiedä sitten onko geeneistä vai kasvatuksesta, olevan se, että tunteeko elämän hallinnan olevan itsensä vai kohtalon/jumalan ym käsissä. Tämähän siis tarkoittaa alttiutta uskonnollisuudelle (eli sillä ei ole väliä mikä uskonto on kyseessä, vaan itse uskonnollisuudella). Luulen, että perimä/ympäristö vaikuttaa siihen, vaikka toisaalta toiset sanovat sitä synnynnäiseksi ominaisuudeksi. Mutta sanovathan ne samat heput, että persoonallisuus on geeneissä.. :
Jep, ja totta kai on ihmisiä, joita henkisyys kiinnostaisi, mutta ympäristöstä ei tule suotuisaa palautetta tälle, niin he vain alistuvat noudattamaan sitä kaavaa mikä heille on annettu, tai kieltävät päässään kaiken sellaisen. Nämä ihmiset taitavat olla niitä pahimpia henkisyyden mollaajia.
En siis oikein ajattele, että jokin lahja tulisi perinnöllisenä (lähinnä ajattelen että kaikki lahjat ovat kaikkien ihmisten löydettävissä), vaan lähinnä sitä että jos äiti lapselle pienestä asti puhuu toteutuneista enneunistaan, niin kyllä lapsi siihen helposti samaistuu.
Olen hyvin iloinen siitä, että olen voinut isäni kanssa puhua kaikenlaisista asioista. Vaikkei niitä monissa keskusteluissa olekaan otettu vakavasti, lähinnä filosofioiden, niin joka tapauksessa se avartaa mieltä. Ja tärkeintä on se, että voi vapaasti puhua mielessään olevista asioista tulematta leimatuksi jotenkin oudoksi ja ilman mitään käännytysyrityksiä. Isä joskus sanoi ettei voisi näistä asioista/kokemuksista kenenkään muun kanssa puhua, sillä he käsittäisivät ne väärin ja pitäisivät häntä hulluna.
Mutta minä olen ainakin saanut hyvän pohjan sille että tykkään olla avoin kaikille asioille ja pohdin niitä ja niiden mahdollisuuksia ihan tosissani. Mutta himo-henkinen en ole. Tälläkin palstalla suodatan suurimman osan tekstistä ohi, käsitän ne vain metaforina vaikka toisille ne ovat täyttä totta. Yhdistelen omaa näkemystä eri lähteistä. Ja tärkeintä totta kai on se, että olen oppinut arvostamaan muidenkin näkemyksiä, joku ottaa yhteyttä henkipuoleen, minä en vain sellaisesta perusta, mutta en minä silti voi tietää mikä on totta, onko se mahdollista vai ei.