Tämä aihe on jotenkin elämässäni jatkuvasti pinnalla. Olen kasvanut siihen että isäni on vahvasti tuonut esille, että mitä on vahvuus ja miten maailma on täynnä heikkoutta. Se vain seuraa ajatuksissani mukana. Olen miettinyt sitä niin ympäri ja ämpäri että ihmettelen, miten täälläkin joku voi parilla lauseella selittää mitä vahvuus on.
Sillä kun sitä ajattelee, kaikessa piilee heikkous. Ja olen itse tullut lopulta siihen tulokseen, että heikkous on inhimillistä. Siis se ei ole mitään mistä pitäisi pyrkiä pois, vaan se on meitä itseämme. Sen sijaan, että keskittyisi siihen millä tavalla voisi olla vahvempi ja vähemmän heikomppi, voisi keskittyä ajattelemaan elämää haasteena. Monet vaikealta tuntuvat asia ovat haasteita, joista oppii taas lisää. Kohti kaikkea, aina pitää yrittää.
Kasvoin ajattelemaan ihmisistä, että he ovat joko heikkoja tai vahvoja, ja vahvana en pitänyt lähes ketään. Sillä kaikista löytyy heikkoutta. Ja totta kai ruoskin itseäni, sillä näin jatkuvasti heikkoutta kaikessa mitä tein ja ajattelin. Mutta mihin tällainen luokitteleva ajattelu nyt johtaa? Ei mihinkään. Ei se synnytä mitään uutta ja hyvää, se vain rajoittaa. Haluan ajatella ihmisiä erilaisina yksilöinä, jokainen on niin kuin erilainen seos erilaisia mausteita. Ei mitään että oletko vahva vai et. Jokaisella on mahdollisuus elää onnellinen ja hyvä elämä. Jokaisessa ihmisessä on jotain kaunista ja hyvää, jotain mitä voi arvostaa. Ajattelin ennen että kovia kokeneet ihmiset ovat jotenkin parempia kuin muut, ja totta kai pidin taas itseäni täytenä nollana, sillä en ollut joutunut kärsimään elämässäni. Mutta loppujen lopuksi, eihän sitä voikaan vaatia keneltäkään ymmärrystä sellaisista asioista mitä he eivät ole kokeneet. Eikä se tee heistä yhtään huonompia ihmisiä.
