No huh hei!
Enste alkuun aattelin, että tuntuupa harvinaisen vähän. Pientä kihelmöintiä tuntui siellä täällä, ei ”edes” sitä normaalia, viileää väreilyä. Kiinnitin tosin huomiota, että otsa, korva ja kylki kutisivat jonkun verran. Sitten alkoi tapahtua.
Tuntui, että unohdin ihan hengittää, piti oikein keskittyä sisäänhengitykseen. Kroppa tuntui vajoavan sohvan sisään – paitsi jalat, jotka olivat aivan kevyet. Sormilla oli aivan oma elämä, etenkin oikeassa kädessä. Nytkähtelivät omia aikojaan.
Kymmentä vaille kahdeksan tuntui, että taju menee ihan justiinsa. Pää kasvoi metriseksi ja sirisi niin, etten kuullut taustameteliä ollenkaan. Nyt vasta alan olla vähän tolkuissani. Mikähän rytinä ois ollut, jos ois tänään lähtenyt ihan tyhjästä liikkeelle
Kiitos, Sami!
Oot sie vaan… semmonen.
Terkuin Sähköjänis