Oih, nostan hyvän aiheen. Rakastan runoja, aforismeja, sananlaskuja, laulujensanoja ym..
Kyllä elämä on sitten vuoristorataa.
Se samaa rataa
kulkee, mataa.
Joskus vauhti on tuhatta sataa.
Mietin missä on kuljettaja,
millainen on Hän?
Kenen etua ajaa,
takaa?
Minun vai Isännän?
Luulen etuni on ihan samaa
kuin on Luojani mun.
Aina en vaan nähdä osaa
sitä Suurta Suunnitelmaa..
Ja millainen on, takkinsa Hänen?
Millainen naamansa?
Entäpä sielunsa, tahtonsa Hänen,
se on salaisuus minulle.
Vaan ei mun kaikkea tarviikkaan tietää,
ei kukaan mua pakota mihkään.
Vain elämä kuljettaa, suuntaan jos toiseen,
ja minä;
-Minä oon sen Ohjaaja!
Ei ole eroa Hällä tai Mulla,
kaikki on suuntaviivoja vain.
On etelä, länsi,
pohjoinen, itä.
Vai menenkö kaakkohon?
Voin valita sen.
Voin kulkea tieni.
Voin istua kyydissä hyvin mielin.
Ja maisemat,
ne vilahtelee.
On kurjia, tummia,
syviä kuiluja.
Kauniita järviä,
auringonlaskuja.
On metsää
on mäenlaskuja.
On kaskuja, Sananlaskuja,
ne täyttävät minunkin taskuja.
Niistä poimin ne omat,
oli somat tai ei,
ne on minun, -ja kaikkien.
Ja kun hetkeksi pysähtyi vaununi tää,
mä nakkasin kuljettajan,
takapenkille laitoin,
-turvakseni, Hän sieltä mua ohjastaa.
En viskannut pois,
ei tarvinnut mun,
yhdessä kun ohjata voimme.
Ja suunta on Sama,
se on elämänjana,
sen maisemat vaihtuvat.
Mutta enää en istu
takapenkillä yksin,
koen ohjakset on vihdoin mun.
On Vuoristorata,
tää elämäni.
Sen maisemat on myöskin Sun.
Heh, piti alkaa kirjoittaa, ihan ilman runoja, mutta kun en mä voi, tätä pidätellä -Se tulee mun Sydämestä. Ja antaa sen tulla, ja koskettaa, se on pala mun sieluani. En koskaan voi kieltää, en unohtaa, mä tytär oon Runoilijan.
Ja kaiken voi kertoo, mielikuvin, Sananlaskuin, kirjoituksin. Se on kuvakirja, mun Sydämeni, -sillä tytär oon Runoilijan..
Piti pistää vähän tunteita/elämän-prosessejani ulos.
:
