seuraava »

[Ave^^]

Mietin, että kuinkahan moni ihminen oikeastaan onkaan sen hymyilevän kuoren alla surullinen.
En puhu ahdistuksesta, en tuskasta, se on vain sellainen pysyvä perusvire elämään. Sellainen joka syntyy kun on pettynyt maailmaan, ja antanut vain olla, talsii vain päivä kerrallaan.
Monet asiat vain niin aina lipuvat hiekkana sormien välistä. Jossain vaiheessa sitä vain hyväksyy ettei elämä tule koskaan olemaan sellaista kuin olisi joskus halunnut. Se surullisuus vain jää. En koskaan ole täysin iloinen vaikka hymyilisin. Jonkun ihmisen kanssa voi hetken olla todella onnellinen, mutta kaikki on vain ohimenevää.

[Esmiralda]

Sinulla on surullisen kaunis aihe. 

Kyllä se ilon rooli on usein peitto sisäiselle syvällekin surulle. Aidon tasapainoisen ilon tai eihän sen tarvitse olla edes iloa vaan tyytyväisyyttä, sen aistii toisessa.

Joskus nuorena, kun alakulo valtasi mieltä, ja joku kysyi minulta 'mitä kuuluu', niin kyllähän siihen vastaa 'kiitos hyvää', vaikka sydän on murtumaisillaan. Ajattelin silloin, että mitä jos kertoisin mitä minulle TODELLA kuuluu. Mutta niinhän ei kuulu tehdä, eihän.

Jos kertoisimme miten todella tunnemme, olisimme paljon terveempiä! 

Onneksi on niitä ohimeneviä ilon ja onnen hetkiä! Ja jos oikein kaivaa, voi löytää tyytyväisyydelle hyvin mehevänkin maaperän, siihen on vain vähän laiska silloin kun päivä ei mene oikein kaavailujen mukaan. On jotakin niin peruusteellisesti ilmastaanselvää! Siinä ilon- ja onnentappaja!

[Ippuska]

Perussuru - perisynti 
Eihän tämä todellakaan mikään paratiisi ole, jossa autuus vallitsisi ja ilo rinnassa kaiken aikaa.
Suurimman perussurun minulle tuottaa ikävä toiselle tasolle lähteneisiin rakkaisiini, heitä on monta 

Yritän tietoisesti kuitenkin olla kiitollinen kaikesta mikä on, tietäen kuitenkin senkin olevan väliaikaista, ohimenevää - mikä sitten jää: kai se se rakkaus on, muuta ei täältä mukaansa saa  :

Iloa minulle tuottaa mm. uusi harrastukseni, itämainen tanssi  ja se ihana musiikki - NIIIIIIIIIN täynnä tunnetta 

[eppana]

Sisäinen surullisuus on perussointini. Miksi? Sitäpä on vaikea selittää..Luulis, että vain sellainen ihminen joka on "samoissa liemissä" keitetty voisi ymmärtää..
Mutta kuitenkin se olis eri asia sillä "Et voi kuulla toisen korvilla, et nähdä toisen silmillä. Et voi tuntea toisen sydämellä, et elää toisen elämää. Vain omaasi voit" -vanha juttu jostain muistu mieleen.
(anteeksi mahd.epäloogisuus, nää särkylääkkeet rulaa  )

[Ulkopuolinen]

Minulla oli aikoinaan perusmelankolinen sisäinen suru vaikka paljon hymyilinkin. No nykyään ei ole, totta kai joskus surun tunne tulee, mutta se on liitännäinen sen hetkisiin tapahtumiin, mutta nykyisin minä hymyilen sisältä.

Syy tuohon on, että olen kokonainen ja sisäinen elämäni sekä ulkoinen elämäni on tasapainossa. Joskus suru voi olla kaipuuta, jostakin jota ei ole, kaipuuta henkisestä kasvusta. Merkki, että elämässä on jotakin, joka pitää jättää taakseen ja jatkaa eteenpäin. Eikä se aina tarkoita sitä, että ulkoista elämäänsä tarvitsee muuttaa. Minulla se oli sitä.

[Asterix]

Kappas, kun en ole huomannutkaan moista aihetta.
Antaakaahan kun yrittää puhua tunteista.. :

Onko tuo perussurullisuus jokin suomalainen desing-tuote, joka annetaan meille
lapsena ja jota sitten jokaisen suomalaisen tulee vaalia hartaudella
ja suhtaustua suurella vakavuudella?

Onko se kansallinen vai kulttuurillinen piirre vai pimeydestä johtuvaa?

Näin ulkosuomalaisena olen huomannut muutamia seikkoja tuosta perussurullisuudesta.

Ympäristöllä on erittäin suuri vaikutus tuohon perussurullisuuteen.

Kun ympäristö vaihtuu omalle silmälle kauniinpaan, ihmiset ovat kohteliaita, hymyileviä
ja kuulet iloista puheen sorinaa ja naurua joka kerta kun menee ulos kaduille
ja kun töihin ja kouluun on mukavaa mennä ja sinun ei tarvitse olla varuillaan koko ajan,
kuka istuu viereesi bussissa, kävelee vastaan jne. se on monen pienen yksityiskohdan summa,  jostain syystä se sydän voi paremmin.

Tosin tästä yksi hinta suomalaisena maksettava, jos tuo parempi ympäristö löytyi
Suomen ulkopuolelta, on se,
että olet muiden suomalaisten mielestä isänmaan petturi hyvin monella tasolla.

Tästä on ollut puhetta muiden suomalaisten kanssa ja he sanovat,
että aina kun puhuu sisäsuomalaisten kanssa, niin pitäisi muistaa
aina hiukan löytää jotain valittamisen aihetta ja kauhisteltavaa,
niin ne ei loukkaannu siitä, että sinulla on hyvä olla.  

Minulla on kääntynyt tuo perussurullisuus perusonnellisuudeksi
ja vaikka välillä on huono päivä tai huonolla tuulella,
niin sisimmässäni kuitenkin olen onnellinen ja iloinen ja huono hetki ei siten kestä kauaa.

Suomessa te näette ruotsalaiset ja norjalaiset iloisempina ja positiivisempina kuin suomalaiset,
mutta täältä päin katsottuna teillä ei ole mitään eroa muuta kuin kieli.
Ihan samalla tavalla niiden kanssa on ongelmia sosiaalisissa suhteissa talviaikaan
ja yhtä melankolisia ne on.

Meidän yhtiöllä on toimipiste Tukholmassa ja meidän porukka repii hiuksiaan
päästä, kun koko ajan hyvät tarkoitukset käsitetään negatiivisena, huumori ei uppoa
ja selkeitä ohjeita ei ymmärretä ja kaikesta mitä sinne lähetään, luetaan
ja ymmärretään vain joka toinen rivi.

Tosin kyllä täälläkin ihmisten perustunnetila vaihtuu Marraskuun puolesta välistä
Tammikuun ensimmäiselle viikolle kireäksi. Aikainen pimeä ja joulu/pyhäkiireet
pitävät hyvin huolen, että porukka räjähtelee herkemmin toisilleen. :

Meidänkin yhtiössä tarvittaisiin aamuisin Diapam-jakelu kaikille ensimmäisenä
sen aamu kaffeen kanssa.

[Asterix]

Tuli vielä sellaista mieleen, että olisiko se surullisuus tarttuva tauti tai hyvin toimiva kirous,
kun aina nuo suomalaiset kaverit tahtoo aina sanoa, että itku pitkästä ilosta
ja vitsailun ja naurun takana on aina iso määrä kyyneleitä.

Jos ylipäätään asenne ja ajattelutapa on tuo, niin ketäpä siinä enään naurattaisi
tai olisi onnellinen, kun sitä vähätellään niin turhaksi?

[Asterix]

Maailma ON paljon muuta!
Se laaja ja jatkuvien uusien mahdollisuuksien paikka.
Itse ihminen ne omat rajoitteensa ja vankilansa tekee.

[Ave^^]

Niin, tässähän on sekin, että ei se riitä vaikka järjellä asiat tiedostaa. Ihmiset sanovat että on se maailma oikeasti täynnä mahdollisuuksia, ja kyllä sen uskoo ja tietää ja pitää totena. Mutta jos sen vain saisi siirrettyä myös sinne tunnepuolelle. Tiedät että tämä on kaikki turhaa ja valhetta, mutta ei vain löydy voimia lähteä pois siitä.  Ehkä siihen on vain juuri niin kasvanut kiinni.

[Hiisitär]

Siitä pitää kiinni, mistä saa jotain palkkiota. Ei kukaan tee mitään sellaista, joka ei palkitse. Voidaankin siis kysyä itsetietoisuutta kasvattavasti, että mitä minä saan siitä, että vellon surullisuudessa (enemmän tai vähemmän) ja mietin, että onhan niitä mahdollisuuksia, mutta ei mulle kuitenkaan... Usein kyseessä on vaan se, että se paikallaan pysyminen, niin surulliseksi kuin se ehkä tekeekin, on turvallista. Se antaa turvaa ja edes jotain vakautta.

Samoin oman voiman poisantaminen - se, että uskoo, ettei minussa ole voimaa siihen, tähän tai tuohon, vaikka haluaisin. Silloin  ei halua tosissaan, ei ole valmis luopumaan harhaluulosta. Senkin olen huomannut usein palvelevan sitä turvallisuuden tarvetta, ja todella moni jollain oudolla tavalla pelkää omaa voimaansa. On helpompaa olla ja mennä mukana kuin lähteä raivaamaan omaa tietään, sehän on kuin umpihangessa tarpoisi, mutta voin luvata, että sillä pääsee aivan uskomattomiin suorituksiin ja voimat riittää paremmin kuin osasi unelmoida!

Ja toki, aina välillä saakin olla surullisempaa ja alavireisempää. Minäkin vellon masennuksessa ja alakuloisuudessa, jos sellainen iskee päälle. Oikein hautaudun peittojen sisään nukkumaan ja vihoittelen kaikille, jotka yrittävät tulla siihen väliin antamatta minun olla rauhassa. Kun sen antaa tulla ulos, se menee myös ohi!

[Ratkaisu]

Tulipa siitä itserakennetusta vankilasta mieleen tämä,

"A man will be imprisoned in a room with a door that's unlocked and opens inwards; as long as it does not occur to him to pull rather than push. "
Wittgenstein

Mutta ei siitä nyt sen enempää. Mielestäni olisi kyllä ihan reilua muistaa, että kaikki hymyilevät ja pirteät ihmiset eivät peittele surullisuutta, kyllä osa ihmisistä on oikeasti peruspirteitä. Itse koen, että vastoinkäymisistä huolimatta minulla on ainakin tähän päivään saakka säilynyt sellainen peruspositiivinen asenne ja sellainen "selviytymisvaisto" on aika vahva, eli, harvemmin ajattelen, että olisi asioita mihin en pystyisi, sillä pystyyhän joku muukin siihen. Esimerkiksi aikoinaan pitkän matematiikan kanssa selvisin sillä, että ajattelin, että ei tämä voi olla vaikeaa kun täällä näitä kursseja kuitenkin on xD Tosin muutaman kurssin jälkeen huomasin, että asia ei oikeastaan edes kiinnostanut minua, mutta eipä siitä sen enempää. Olen kyyninen ihmisten suhteen, mutta olen jo hyväksynyt sen, että suurimman osan aikaa ihmiset ovat kauheita, joskus ihania, ei sillä oikein voi mitään.

En siis koe piilottelevani mitään melankoliaa ja mielestäni nauraminen ja hymyilemin piristää jo itsessään niin paljon, että ei siinä synkkänä voi olla. En koskaan tosin ole kokenut sopivani tänne Suomen maalle luonteeltani hirveän paljon. Sellainen tietty omanarvontunto, itsevarmuus ja positiivisuus kun tulkitaan usein kusipään merkeiksi xD

[Hiisitär]

Täällä myös peruspirteä ihminen, joka nauraa ihan ihme jutuille ja kunnolla! Olen juuri nauranut viimeiset pari tuntia Deathstars-bändin laulajan jaloille kappaleessa "Death Dies Hard". Kuinka moni muu repii huumoria moisesta? 

Omaa tietä rohkeasti eteenpäin kulkeminen ei pitäisi tuoda mitään sellaisia takapakkeja eteen, joista ei selviä. Jos tuntuu, että sontaa sataa niskaan koko ajan vaikka miten yrittäisi, varsinkin samanlaisten asioiden suhteen, suosittelen tarkastamaan suuntaa Tosi moni kuvittelee ja/tai uskoo menevänsä oikeaan suuntaan ja pettyykin, kun koko ajan tulee takkiin, mutta on eri asia tietää menevänsä oikeaan suuntaan. Sen tietää parhaiten olemalla raa'an rehellinen itselleen niiden tuntemusten perusteella, joita sisimmästä nousee - vaikka se olisi vain ohikiitävä häivähdys, joka sitten jälkeenpäin osoittautuukin todeksi Ja ennen kaikkea luottaa siihen, että tunnistaa oikean tien, kun se tulee vastaan. Aina se ei ole kauhean helppoa, mutta palkitsee ennen pitkää. Jos ei palkitse niin...

Se, että viihtyy yksin (kuten minä) ei automaattisesti tarkoita, että olisi syrjääntynyt tai masentunut, vaikka niin aina luullaan. Minusta on ihanaa istua kotona yksikseen kynttilöiden palaessa ja ladata akkuja ilman kiirettä ja melua. Olla vapaa.

Olen muuten huomannut sellaisenkin asian Suomessa, että täällä EI saa MISSÄÄN NIMESSÄ nauraa julkisesti. Ei julkisilla paikoilla eikä kulkuvälineissä. Olemme monesti erittäin nauravaisen ja positiivisesti elämään suhtautuvan, fiksun ystäväni kanssa saaneet koko junan vaunun tyhjenemään sillä, että olemme hissutuksen sijaan nauraneet sydämellisesti peittelemättä iloamme. Meitä mulkoillaan pahasti ja juuri sellaisella "häiritsette muita"-katseilla. Sen sijaan jos tilallamme olisi kännipälli oksentelemassa lattialle ja mölyämässä omiaan, kukaan ei kiinnittäisi asiaan mitään huomiota. Ehkä vähän väsyneenä huokaistaisiin, että jokohan se konnari kohta tulisi siivoamaan tuon oksennuksen tuosta, vähän haiskahtaa, mutta eipä tämä muuten matkustusmukavuutta haittaa.

Juuri tänään keräsimme äidin ja sisarusteni kanssa todella paljon todella friikkejä katseita, kun menimme Lidliin ja meitä nauratti jo parkkipaikalla ihan kauheasti kaupan seinällä ollut Toujour-vaippamainos (sisko sanoi sitä kuvan sinistä vauvaa sellaiseksi valovauvaksi, jonka voi joulun aikaan asentaa takapihalle porojen ja tonttujen sijaan). Kukaan ei taatusti olisi huomannutkaan meitä, jos olisimme remunneet kaljaostoksille puolijuopuneina.

[Ave^^]

Ehkä se kuitenkin on vain niin yksinkertaista, että (ehkä tiedostamattaan) ei vain uskalla antaa itsensä innostua mistään, haluta mitään, sillä pelkää jotenkin että se viedään taas pois, niin kuin aina ennenkin. Ylipäänsä se, että elämässä ei ole ollut mitään pysyvää, saa ajattelemaan että mitä tässä turhaan tuhlaa energiaansa, kun huomenna se on kaikki kuitenkin poissa. Yksinkertaista, mutta kyllähän ihminen siihen ehdollistuu kun tarpeeksi monta kertaa toistetaan. Olen yrittänyt opetella elämään hetkessä ja ottamaan sen vain faktana että kaikki haihtuu pois ja yksin tätä elämää loppujen lopuksi eletään ja nauttimaan vain niistä pienistä hetkistä kun on jotain muuta. Mutta huomaan etten pysty rentoutumaan. Kaipaan että vihdoinkin saisin elämääni jotain mihin voisin luottaa, jotain paikkaa minkä voisin tuntea kodikseni.

Sellainenkin on käynyt mielessäni, että entä jos sitten kun olen keskellä sitä kaikkea, niin sitten fiilikseni lopahtaa? Tai varsinkin kun luovista asioista on kysymys, niin että entä jos luovuuteni yhtäkkiä kuolee? Silloin kun on jo rakentanut sen verkon ympärilleen, on vaikeampi päästää noin vain irti, kun samalla kaatuu vähän kaikkea muutakin. Pitäisi kai vaan oppia ottamaan vastuu päätöksistään. Että silloin tämä näytti hyvältä, ja oikeastaan, ei vääriä päätöksiä edes ole. Kaikesta oppii jotain.

[Hiisitär]

Asun Savossa, jossa on rentoa porukkaa, mutta kiertelen ja kaartelen ympäri Suomea ja olen huomannut saman ilmiön kaikkialla.

Jos on tuttuja siinä lähettyvillä, niin he kyllä nauravat mukana, tuntemattomat katsovat pahasti.

Ystäväni asui aikoinaan vuoden Espanjassa ja tultuaan takaisin Suomeen hän sanoi halunneensa kääntyä Helsinki-Vantaan lentokentältä heti takaisin. Espanjassa lentokentällä lähtiessä kaikki tuntemattomat olivat turisseet keskenään iloiseen sävyyn ja aurinko oli paistanut kauniisti, Suomessa oli harmaata ja ihmiset möllötti lentokentällä yksikseen tai omissa pienissä piireissään, eikä kukaan hymyillyt.

Kannattaa muuten muistaa, että sitä saa mitä tilaa, eli jos uskoo, että kun saan tämän, se katoaa kuitenkin, se myöskin katoaa. Maailmankaikkeus ottaa kaikki toiveet aivan kirjaimellisesti! Myös sellaiset, joita ei ääneen toivo. Itse toivoin aikoinaan uutta kämppää keskustan läheltä (asuin Kuopiossa). Noh, enpä määritellyt maailmankaikkeudelle, että MINKÄ kaupungin keskustaa tarkoitin, joten päädyin asumaan lähelle Lahden keskustaa 

"Et koskaan lakkaa saamasta sitä, mitä ET halua elämääsi". Tämä siksi, että ajatus vetää puoleensa sitä, mitä ajatellaan.

[Ave^^]

Ei hitto. Missä vaiheessa olen taas alkanut ottamaan elämän ihan liian tosissaan? Ainahan mun motto on että kaikkea pitää kokeilla, ainakin kerran.  Ja piru vie noitten miesten kanssa, kun saavat kuukalatytön aivan liian helposti ihastumaan. Pitäis ny vähän tarkkailla ettei kaiken maailman lirkutteluihin heti sulais.  Mutta mikäs siinä, hauskaahan se aina on. 
Ja toi suunnitelma mikä mun mielessä on, mä aion toteuttaa sen. Pakko mun on ainaskin kokeilla. Noni, nyt ne kaikki raskaat taakat hartioilta pois kiitos, sillä elämä on kuitenkin niin kevyttä lopulta.